Kun kaikki olivat astuneet sisään, tuli viinitarhuri, joka ei ollut hätäpoikia, hiljaa kappelin luokse, ja tirkistäen särkyneen oven raosta sisään hän sai nähdä kummallisen näyn. Kaikki nuo ihmiset, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohitsensa, olivat järjestyneet rivittäin kuorin ympärille, raunioiksi sortuneen kirkon laivaan, ikään kuin entiset penkit vielä olisivat olleet kunnossa. Kauniita naisia kirjosilkkisissä puvuissa, pitsimyssyt päässä, kiireestä kantapäähän koristeltuja aatelisherroja, maalaisväkeä yllään kukikkaat takit, jommoiset olivat muodissa isoisäimme aikana, — kaikki näköjään ikivanhaa, kellastunutta, tomuista, väsynyttä. Tuon tuostakin lentää rapisteli jokin yölintu, kappelin tavallinen asukas, jonka tulenvälke oli unesta herättänyt, kynttiläin ympärillä, joiden liekki kohosi suorana ja kevyenä ilmaan ikään kuin olisi palanut hunnun takana. Ja varsinkin huvitti Garriguea muuan henkilö, jolla oli suuret terässankaiset silmälasit ja joka pudisteli alinomaa korkeata mustaa tekotukkaansa, jonka päälaella yölintu seisoi kuin paikalleen naulittuna lekutellen hiljaa siipiänsä…
Taaempana oli eräs vartaloltaan lapsellisen pieni vanhus polvillaan keskellä kuoria ja tempoili epätoivoisesti tiukua, jossa ei ollut kieltä eikä ääntä, sillä aikaa kun pappi, puettuna vanhaan kullalla kirjailtuun messukasukkaan, liikkui edestakaisin alttarin ääressä lukien rukouksia, joista ei kuulunut sanaakaan… Ihan varmaan se oli herra Balaguère, sanelemassa kolmatta hiljaista messuaan.
ORANSSIT
Kuvitelma
Pariisissa ovat oranssit niin surkean näköisiä kuin hedelmät, jotka ovat pudonneet puusta ja poimitut maasta sen juurelta. Siihen aikaan kun ne saapuvat sinne, keskellä kylmää, sateista talvea, tekee niiden helakka kuori ja tavattoman voimakas tuoksu ne oudon näköisiksi, hiukan mustalaismaisiksi tulokkaiksi näissä seuduissa, missä on totuttu laimeaan makuun. Sumuisina iltoina virtaa niitä yhtämittaa surullisissa jonoissa katukäytävillä, pieniin käsikärryihin ahdettuina, punaisen paperilyhdyn himmeässä valossa. Yksitoikkoinen, räikeä ääni seuraa niiden mukana hukkuen rattaiden räminään ja raitiovaunujen meluun:
— Kaksi sous'ta kappale!
Kolme neljsäosaa Pariisin väestöstä pitää tätä kaukaisissa seuduissa poimittua, liian pyöreäpintaista hedelmää, johon puusta ei ole jäänyt muuta merkkiä kuin pienen pieni vihreä kanta, oikeastaan sokerileipomoon kuuluvana. Sen ympärille kääritty silkkipaperi ja ne juhlat, joiden vietossa se on oleellisena osana, vahvistavat tätä vaikutusta.
Varsinkin tammikuun lähestyessä saavat nuo tuhannet kaduille sirotellut oranssit ja kaikki nuo kuoret, joita uiskentelee likaisissa katuojissa, meidät kuvittelemaan mielessämme suunnattoman suurta joulupuuta, joka on taivaalla Pariisin kohdalla pudistellut keinotekoisilla hedelmillä sälytettyjä oksiansa. Ei ole sitä nurkkaa, jossa ei niitä tapaisi. Kirkkaasti valaistuihin näyteikkunoihin on asetettu kauneimmat valiokappaleet, vankiloiden ja sairashuoneiden ovella niitä näkyy leivosmyttyjen ja omanakasojen joukossa samoin kuin tanssisalien ja sunnuntaisten huvipaikkojen edustalla. Ja niiden hieno tuoksu sekaantuu kaasunhajuun, viulujen kitinään ja teatterien yläparvekkeiden pölyyn. Ei kukaan tule silloin muistaneeksi, että oranssit kasvavat oranssipuissa, sillä vaikka hedelmä tulee meille suoraan Etelästä täysinäisissä laatikoissa, pistäytyy itse puu vain vähän aikaa vierailemassa julkisissa puistoissamme, ulkona lämpimästä ansarista, jossa se on viettänyt talvensa, leikeltynä, oudonnäköisenä, muodotonna.
Vasta silloin saattaa sanoa oikein tuntevansa oranssit, kun on nähnyt ne niiden kotiseuduilla, Baleaarien saarilla, Sardiniassa, Korsikassa, Algeriassa, Välimeren kullansiintävässä, helteisessä ilmassa. Mieleeni muistuu pieni oranssipuisto Blidah'n porttien edustalla; siellä ne vasta olivat kauniita! Tummankirkkaan, kiiltävän lehdistön keskellä helottivat hedelmät kuin maalatut lasipallot ja heijastivat ympäröivään ilmaan samanlaista valonhohdetta, jollaista säteilee loistavista kukista. Siellä täällä pääsivät oksien lomitse pilkahtamaan näkyviin pikkukaupungin vallit, turkkilaisen moskeijan minareetti, maraboutin kupoli ja niiden yläpuolella Atlas-vuoren valtava rinne, joka on alempana vihreä, mutta ylhäällä pehmeän vastasataneen lumen peitossa, ikään kuin se olisi ollut kääritty valkoiseen, poimuttelevaan turkkiin.
Eräänä yönä siellä ollessani tapahtui luonnon ihme, jommoista ei ollut nähty kolmeenkymmeneen vuoteen, talvi karisteli lunta ja kuuraa nukkuvan kaupungin päälle, ja Blidah heräsi aamulla kerrassaan toisen näköisenä, valkoiseen härmähuntuun verhottuna. Lumi näytti kevyessä ja kuulaassa Algerian ilmassa kuin helmiäisjauheelta. Se kimalteli kuin valkoisen riikinkukon höyhenet. Kaikista ihanin oli oranssipuisto. Paksuilla lehdillä lepäsi lumi puhtaana ja kankeana kerroksena ikään kuin jäätelömehu kiiltävällä lautasella, ja huurteiset hedelmät säteilivät sanomattoman suloisesti niin kuin valkoiseen, läpikuultavaan huntuun kääritty kulta. Se synnytti mielessä hiukan samansuuntaisen vaikutelman kuin kirkkojuhla, kuin punaiset papinkauhtanat pitsikaavun alla tai alttarin kultaukset silkkihetuloilla peitettyinä…