Saavun suurelle torille. Kolmannen linjarykmentin soittokunta, jota ei pieni sade pelota, alkaa ryhmittyä johtajansa ympärille. Erääseen divisioonarakennuksen ikkunaan ilmestyy kenraali tyttäriensä seurassa; aliprefekti kävelee torilla edestakaisin rauhantuomarin kanssa. Kuusi puoleksi alastonta arabialaista pelaa noppaa eräässä nurkkauksessa julmasti kirkuen. Etäämpänä kömpii vanha rääsyinen juutalaisukko kadulle lämmittelemään päivänpaisteessa, mutta hämmästyy, kun ei sitä enää löydäkään… "Yks, kaks, kolme!" Soittokunta kajahuttaa vanhan Talexyn masurkan, jota posetiivit vinguttivat ikkunani alla koko viime talven. Tuo masurkka kiusasi minua ennen aikaan ikävään asti; tänään se liikuttaa minut kyyneliin.
Oi, miten onnellisia ne ovat, nuo kolmannen rykmentin soittajat! Katse kiintyneenä 16-osanuotteihin, soiton rytmistä ja pauhinasta juovuksissa he eivät ajattele mitään muuta kuin tahdin laskemista. Heidän sielunsa, koko heidän sielunsa riippuu kiinni tuossa kämmenen levyisessä neliskulmaisessa paperiliuskassa, joka tärisee soittimen toisessa päässä kahden messinkihampaan välissä. "Yks, kaks, kolme!" Se on kaikki kaikessa noille kunnon miehille; eivätkä koskaan nuo kansalliset sävelet, joita he soittavat, ole herättäneet heissä koti-ikävää. Mutta minua, joka en ole lainkaan musikaalinen, tämä soitto tuskastuttaa ja minä poistun… Missä voisin viettää tämän harmaan sunnuntai-illan? Tosiaankin! Sid'Omarin kauppa on auki… Lähtekäämme Sid'Omarin luokse.
Sid'Omar ei ole suinkaan kauppias, vaikka hänellä on puoti. Hän on syntyänsä prinssi, Algerian entisen deyn poika, jonka isän janitsaarit kuristivat kuoliaaksi… Isänsä kuoltua Sid'Omar pakeni Milianaan äitinsä kanssa, jota hän jumaloi, ja hän eli täällä muutamia vuosia kuten suuri filosofi-ylimys vinttikoiriensa, metsästyshaukkojensa, hevostensa ja vaimojensa seurassa, kauniissa viileissä palatseissa, joissa oli paljon oranssipuistoja ja suihkukaivoja. Tulivat sitten ranskalaiset. Sid'Omar, joka oli alkuaan meidän vihamiehemme ja Abd-el-Kaderin liittolainen, riitaantui lopulla emiirin kanssa ja antautui ranskalaisille. Emiiri tuli kostamaan Milianaan Sid'Omarin poissa ollessa, hävitti hänen palatsinsa, tuhosi hänen oranssipuistonsa, ryösti hänen hevosensa ja vaimonsa ja käski nujertaa hänen äidiltänsä kaulan poikki suuren kirstun kannen alla… Sid'Omar suuttui hirmuisesti: hän astui heti Ranskan armeijan palvelukseen, eikä meillä ollut parempaa eikä hurjempaa sotilasta kuin hän, niin kauan kuin kesti taistelumme emiiriä vastaan. Sodan loputtua palasi Sid'Omar Milianaan, mutta vielä nytkin hän kalpenee, jos hänen kuultensa mainitaan Abdel-Kaderin nimi, ja hänen silmänsä alkavat säihkyä.
Sid'Omar on kuudenkymmenen vanha. Iästä ja rokonarvista huolimatta ovat hänen kasvonsa vielä kauniit: pitkät silmäripset, naisellinen katse, ihana hymy, ruhtinaallinen ilme kasvoilla. Sodan tuhojen jälkeen ei hänelle jäänyt entisestä varallisuudestaan muuta jäljelle kuin maakartano Shellif-joen tasangolla ja talo Milianassa, jossa hän elää vaatimattomasti kolmen poikansa kanssa, jotka ovat kasvaneet hänen omassa hoidossaan. Syntyperäiset algerialaiset päälliköt pitävät häntä suuressa kunniassa. Kun syntyy riita, hänet otetaan mielellään sovintotuomariksi, ja hänen päätöksensä ratkaisee asian melkein aina. Hän käy aniharvoin ulkona: iltapäivällä nähdään hänet aina puotihuoneessa, joka on hänen talonsa yhteydessä ja jonka ovi on kadulle päin. Tämän pikku huoneen kalusto ei ole komea: valkeaksi kalkitut seinät, puinen ympäryspenkki, muutamia lepotyynyjä, pitkävartisia piippuja, kaksi hiiliastiaa… Se on Sid'Omarin vastaanottohuone ja siinä hän harjoittaa tuomarin tointaan, tuo Salomo, jonka oikeusistuimena on puoti.
* * * * *
Tänään sunnuntaina on väkeä lukuisasti koolla. Kaksitoista päällikköä kyyröttää ympäri huonetta, pukeutuneina valkeaan villavaippaan. Jokaisella on vieressään pitkä piippu ja pieni kahvikuppi hienossa kultalankakehyksessä. Minä astun sisään, ei kukaan liikahda… Sid'Omar lähettää istuimeltaan minulle mitä suloisimman tervetuliaishymyn ja pyytää kädenliikkeellä minua istumaan viereensä suurelle keltaiselle silkkityynylle; sitten hän, sormi huulilla, antaa minulle merkin, että kuuntelisin.
Asia on tämmöinen: — Zugzug-heimon caid (kuvernööri) on joutunut Milianassa asuvan juutalaisen kanssa riitaan jonkin maakaistaleen omistamisesta. Molemmat riitaveljet ovat suostuneet lykkäämään asiansa Sid'Omarin ratkaistavaksi ja ilmoittaneet tyytyvänsä hänen tuomioonsa. He ovat päättäneet kokoontua juuri tänään, ja todistajat ovat kutsutut paikalle; yhtäkkiä on juutalainen muuttanutkin mieltään ja saapuu yksin, ilman todistajia, selittämään, että hän mieluummin haluaa vedota ranskalaiseen rauhantuomariin kuin Sid'Omariin… Sillä kannalla on asia minun tullessani.
Juutalainen — vanha ukko, jolla on likaisenharmaa parta, kastanjanruskea takki, siniset sukat ja samettilakki — nostaa nenänsä kohti taivasta, pyörittelee rukoilevasti silmiään, suutelee Sid'Omarin tohveleita, painaa päänsä alas, polvistuu, panee kätensä ristiin… En ymmärrä arabian kieltä, mutta juutalaisen kasvojen ilmeestä ja sanasta: rauhantuomari, rauhantuomari, joka yhtä mittaa kertaantuu, arvaan koko tuon kauniin puheen:
— Emme laisinkaan epäile Sid'Omaria; Sid'Omar on viisas, Sid'Omar on oikeuden mies… Mutta rauhantuomari selvittää sittenkin asiamme paremmin.
Kuulijat pysyvät järkähtämättömän tyyninä niin kuin arabialaisten sopiikin, vaikka he ovat harmissaan… Loikoillen tyynyllään, katse uneliaana, merenvahainen piipunluu huulillaan hymyilee Sid'Omar — tuo ivan jumala — kuunnellessaan esitystä. Äkkiä katkaisee juutalaisen puheen keskellä kauneinta lausekäännettä voimakas: caramba! (espanjalainen kirous), joka lyö häneltä heti suun lukkoon; samassa muuan espanjalainen siirtolainen, joka on saapunut sinne caidin todistajaksi, nousee paikaltansa ja lähestyen Iskariotia syytää hänen päällensä koko korillisen kaikenkielisiä ja kaikenmielisiä kirosanoja — muiden muassa erään ranskalaisen lauseparren, joka on liian raaka tässä toistettavaksi… Sid'Omarin poika, joka ymmärtää ranskaa, punastuu kuullessaan semmoisen sanan isänsä läsnäollessa ja lähtee pois salista. — Tämä piirre on arabialaisessa kasvatustavassa merkille pantava. — Kuulijakunta pysyy yhä järkähtämättömän vakavana, Sid'Omar yhä hymyilevänä. Juutalainen on noussut seisoalleen ja vetäytyy takaperin ovelle vapisten pelosta, mutta laverrellen yhä innokkaasti iankaikkista "rauhantuomariansa"… Hän menee ulos. Espanjalainen syöksyy vihan vimmassa hänen peräänsä, saavuttaa hänet kadulla ja kaksi kertaa — loiskis! läiskis! — lyö häntä vasten naamaa… Juutalainen vaipuu polvilleen, käsivarret ristissä… Espanjalainen palaa vähän häpeissään takaisin puotiin… Heti hänen mentyään nousee juutalainen ja vilkaisee salakavalasti kirjavaan väkijoukkoon, joka seisoo hänen ympärillään. Siinä on kaikenvärisiä ihmisiä — maltalaisia, mahonilaisia, neekerejä, arabialaisia — jotka kaikki yksimielisesti vihaavat juutalaista ja iloitsevat nähdessään jonkun häntä pahoin pitelevän… Juutalainen epäröi hetken, sitten, tarttuen erästä arabialaista viitan liepeeseen hän huutaa: