ALPHONSE DAUDET.
Ranskan uusaikaisen, luonnonmukaisen eli naturalistisen kirjailijakoulun johtajana on tavallisesti totuttu pitämään Les Rougons-Maquart -sarjan ja muiden jättiromaanien realistista tekijää Emile Zolata, joka sotaisalla julkaisullansa »Medanin iltamia» astui kirjalliselle kilpatantereelle muutamien häntä nuorempien kirjailijain kanssa ja jonka teoksista useat ovat suomenkielellekin käännetyt.
Löytyy kuitenkin arvostelijoita, joiden mielestä todellisin realisti uudempien ranskalaisten kirjailijain joukossa on Alphonse Daudet. Niinpä sanoo esim. Jules Lemaître, joka on käsitellyt Daudetin tuotantoa pitemmässä arvostelusarjassa, että Daudet on »vilpittömin realisti, mikä koskaan on kynää käyttänyt, juuri hän on tosirealisti eikä Zola, sen todistaa jo Daudetin sommittelutapa: Zola tekee ylimalkaisia havaintoja, mutta Daudet tekee havaintonsa yksityisten impressionien avulla, jotka ovat mitä voimakkaimmat ja välittömimmät; sielutieteellisiä partioretkiä tapaa hänellä harvoin, vaan esiytyvät hänen henkilönsä enimmäkseen toimivina, eläen n.s. hetkielämää. Itse sommittelu on rikasta ja kun havaintoja kannattaa mielikuvitus, syntyy tästä yhteistoiminnasta mitä miellyttävin kokonaisuus, joka ei ole tarpeellista romanttisuuden lentoakaan vailla». Lemaîtren mielestä on viehätys Daudetin runouden pääominaisuus ja juuri tämä kohottaa ne Zolan luomain rinnalle, jopa niiden yläpuolellekin; monen mielestä on Daudetin viehättävä esitystapa pääsyynä siihen, että hän osasi vetää puoleensa sekä Zolan että Victor Cherbuliezin lukijakunnan. Daudet viehättää kaikkia, jatkaa hän, ja valloittaa kaikki sydämet, olkootpa nämä uudenaikaisia, henkeviä ja hienostuneita lukijoita, naisia, runoilijoita taikka naturalistisen tyylin ihailijoita. Kuitenkin myöntää Lemaître, että Daudet moninaisen ja monivivahteisen tunne-elämänsä vuoksi on sangen vaikea kuvata muutamilla pääviivoilla, paljo vaikeampi kuin tuo voimakas pessimistinen kohtalorunoilija Zola, jopa vaikeampi kuin aina hermostunut Goncourtkin. Tästä monivaihteisesta tunnerikkaudesta huolimatta pitää sama arvostelija häntä sopusointuisimpana ja tasaisimpana runoilijana, jonka melkein voi lukea klassikkojen pyhitettyyn joukkoon.
Tunnettu ranskalainen kirjailija ja arvostelija Anatole France, joka tunsi Daudetin jo nuoruudesta alkaen, kehuu häntä aina nuorekkaaksi, pirteäksi, miellyttäväksi mieheksi; nuorempana oli hän usein surumielinen ja haaveileva. Mutta vilpittömämpää ja hellempää luonnon ja taiteen ihailijaa, kuin aina elämänhaluinen Daudet oli, ei hän sano tietävänsä; luonnosta puhuessansa ja kesäisen luonnon keskellä eläessänsä vaikutti hän kuin iloinen nuori, kiihkoisa fauni. Hän rakasti ehkä liiaksi elämää ja luontoa; luonnon mukaan maalaaminen eli oikeammin kuvaaminen oli hänen ainoa työohjeensa. Kukaan ei voinut nähdä välittömämmin kuin hän, olkoonpa kysymys muodoista, väreistä tahi mistä tahansa. »Minulla ei ole koskaan ollut muuta työtapaa kuin kuvata luonnon mukaan», sanoo Daudet itsekin; »samoin kuin taiteilijat huolella säilyttävät luonnonmukaiset luonnoksensa, olen minä jo 30 vuotta säilyttänyt ja työssäni käyttänyt pieniä vihkosia, joihin olen tehnyt muistiinpanoja ja kirjoittanut välittömiä ajatuksia merkiten muutamilla sanoilla jonkun äänilajin, kädenliikkeen, sanelman j.n.e.» Anatole Francen mielestä on Daudet tässä sanonut vain totuuden: hänen työtapansa oli todellakin tällainen rakenteleva ja kokoileva. Ranskan kansaa hän rakasti sellaisena kuin se vikoineen ja tietämättömyyksinensä oli ja eli köyhempänäkin, ja köyhälistönkin keskuudessa liikkui hän havaintojansa tehden. Hän kohensi alakuloisia elämänhalullansa ja rakasti pieniä; pahansuopaisuutta ei hänessä ollut ensinkään; vaan sen sijaan myötätuntoa, intoa, osanottoa. Hänellä oli naurun ja kyynelten lahja, ja kun hän nauroi keveää, sointuvaa nauruansa, oli usein kuulevinansa nuoren metsäsatyyrin leikkisää huilun soittoa, niin raikkaasti vaikutti jo hänen äänensä sointu. Sellaisissa kansallisissa perikuvissa kuin esim. Tartarin on hän suorastansa verrattava Cervantesin ikuiseen Don Quichotte-luomaan; Ranskan kirjallisuudessa ei sille löydä paljo muita vastikkeita kuin Rabelaisin Gargantua. Historiallisissa romaaneissansa, joihin »Numa Roumestan», »Nabob» ja »Kuninkaita maanpaossa» ovat luettavat, seuraa hän samaa menettelytapaansa, piirtäen henkilönsä Pariisissa oleskelleiden tunnettujen kuninkaallisten maanpakolaisten mukaan, joita hän on nähnyt ja tutkinut useampia, esim. Hannoverin kuninkaan tyttärinensä, Braunschweigin herttuan, Espanjan kuningattaren Isabellan puolisoinensa, Don Carloksen, Napolin kuninkaan Fransin, Walesin prinssin y.m. Näiden näkemiensä avulla on hän kyhännyt romaaninsa »Kuninkaita maanpaossa», jonka päähenkilöt — Illyrian ja Dalmatian hallitsijaperhe — muuten ovat mielikuvituksen luomia. Teoksen synnystä tekee hän selkoa kirjansa laajahkossa esipuheessa, jonka vuoksi meidän ei tarvinne siihen enempää kajota; itse romaani taas puhuu kyllä puolestansa eikä suomentajan suositusta kaipaa.
Eräässä Ranskan vaateliaimpia aikakauskirjoja (Revue des deux Mondes 1898) käsittelee René Doumic Daudetin elämäntyötä, lausuen heti aluksi, että Daudet kuuluu niihin runoilijoihin, joita mielellänsä kiittää, sillä hän on itse pelkkää myötätuntoa niinkuin tapakuvaajain tuleekin olla. Aihevalinta ja työtapa on samanlainen kuin Flaubertilla, Goncourtilla, Zolalla y.m. realisteilla. Hieman ivaa tosin, mutta aina tositaiteilija vaistonsa ja älynsä pakosta. Goncourtin hermostumista toisinaan (Le petit chose), symbolismia toisinaan (Chèvre de M. Geguin, Kirjeitä myllyltäni), ani harvoin mitään törkeyksiä (Käkelän kirkkoherra, Veli Gaucherin elämänneste), joskus sairalloistakin tunteellisuutta (Le petit chose), mutta tavallisesti tasainen, sopusointuinen ja rikas sielunelämä todellisesta elämästä tehtyjen havaintojen ytimenä silloinkin kun mieliaihe, pettyneet toiveet, ovat käsittelyn alaiset, kuten esim. Sidoniessa, Jansouletissa, Mérautissa y.m.
Daudet ei Doumicin mielestä luo perikuvia, vaan yksilöitä. Tämä ei oikeastaan ole mikään puute, vaan se tulee siksi, jos runoilija tietämättömyydestä syrjäyttää tapausten yleiset, johtavat lait, eikä osoita, mikä yksilössä on lajia ja missä suhteessa yksilö on perikuvaan. Silloin voi sanoa, ett'ei runoilija ole voinut kohoutua perikuviin. Senvuoksi jäävät Daudetin yksilölliset henkilöt heikommiksi kuin esim. Flaubertin perusluonteet. Verrattakoon vain Sidonie Chèbesiä (Fromont nuorempi) Flaubertin kuuluisaan Rva Bovaryyn. Sapho taas, joka on Daudetin tunnetuimpia mestariluomia, kalpenee Prévostin Manonin rinnalla, joka ijäti säilyy klassillisesti kauniina, hienona ja tuoreena ilmiönä. Ja kuitenkin on Sapho — samoin kuin Nabob — sellaisen arvostelijan mielestä kuin Georg Brandes on, Daudetin mestarillisimpia, miehekkäimpiä te'elmiä, jopa suorastansa mallikelpoisinta taidetta, mitä olla voi. Niin eriäviä mielipiteiltänsä voivat arvostelijat olla!
Daudetin sommittelutavasta olemme jo ylempänä puhuneet. Senkin suhteen ovat Brandes ja Doumic vallan vastakkaisella kannalla. Daudetin sommittelu on tosilatinalainen, selvä ja täysin harkittu alusta loppuun, sanoo Brandes, ihaillen juuri Saphon, Nabobin y.m. ankarasti kaavamaista ja lujaa rakennetta; samalla kun hän väittää Daudetin olevan tosiranskalaisen; pitää hän tämän tunnetapaa pohjoismaalaisena, tehden vertauksia Kiellandin »Työmiesten» ja Daudetin »Nabobin» välillä.
Doumic taas pitää kirjailijamme puutteina m.m. seuraavat kielteiset ominaisuudet: häneltä puuttuu loogillisuutta, hän ei kykene täysin hallitsemaan ainettansa, ei jaksa pitää koossa kokonaisuutta eikä voi antaa yleiskatsausta ympäri näköpiirin. Tätä puutetta, joka olletikin ranskalaisesta lukijasta tuntuu sellaiselta, ei huomaa hänen rakastettavissa, täyskelpoisissa ja taiteellisissa novelleissansa ja lyhemmissä kertomuksissansa (contes), jotka tyylinkin puolesta melkein voi asettaa Mériméen ja Maupassantin novellien rinnalle. Mutta laajemmissa romaaneissa ne jo ilmenevät, arvelee Doumic, joka muuten kokoo loppulauseensa seuraavaan ponteen: »Daudet ehti toteuttaa, mitä hän ylipäänsä voi toteuttaa. Vaikka hän ei ollutkaan mikään terävä, läpikatsova äly ja vaikka häneltä puuttuikin syvempi maailman kokemus ja käsitys tosielämästä, jätti hän meille, mitä kaunis, tunteellinen, hermostunut ja hieno taiteilijasielu voi antaa.»
Muihin ihasteleviin arvostelijoihin verrattuna kuulustaa tämä arvostelu jotenkin ankaralta, vaikka siinä voi olla paljo tottakin. Siltä varalta, että suomalaista lukijakuntaa huvittaa kuulla, mitä mielipidettä suomalaisissa kirjallisissa piireissä Daudetin runouden suhteen ollaan, annamme lyhyen selostuksen nimimerkki H. A—n'in piirtämästä, verrattain laajasta »kirjailija-muotokuvasta» Valvojassa 1884 ja Juhani Ahon muistokirjoituksesta Daudetin kuoltua.
Arvostelija jättää Daudetin draamallisen tuotannon aivan syrjään ja käsittelee häntä ainoastaan romaanikirjailijana. Erityisesti ihailee hän Maanantai-tarinoita, joiden lyhyt, ytimekäs sommittelu, sujuva, sointuva kieli, huolellinen suunnitus ja hento tunne häntä viehättää, samoin myöskin kirjailijan lapsuuden muistelmia [»Le petit chose»] puhumattakaan niistä historiallisista romaaneista ja tapakuvauksista, joiden kautta Daudet on kuuluisuuden saavuttanut. Muuten muistuttaa Daudet arvostelijan mielestä monessa suhteessa Mussetiä. »Daudet on runoilija hienon aistinsa, suorasanainen kirjailija kirjoitustapansa kautta — naturalisti havaintotapansa ja ihminen sen syvän tunteen kautta, joka suo hänen kuvauksillensa lämpöä ja elämää. Hänen viehätysvoimansa salaisuus — — — on se, että hän itse kokonaan antautuu ja sentähden myös voittaa muut. — Daudet on syntynyt runoilijaksi eikä milloinkaan runoilijaluontoansa kiellä. Että hän on naturalisti, sen näemme siitä erinomaisesta taidosta, jolla hän kuvaa esineitä, seutuja ja elämää sellaisina, jommoisina ne esiytyvät hänen tarkalle silmällensä. — Nämä kaikki edut vaikuttavat sen, että nuori Ranska täydellä oikeudella katsoo Alphonse D:n taitavimmaksi kaikkien romaanikirjoittajiensa joukossa.»