Juhani Aho taas näkee Daudetissa yhden aikamme miellyttävimmistä kirjailijoista ja Ranskan hienoimmista ja terävimmistä kynistä. Hänen kertomuksensa ovat pieniä, suorasanaisia runoelmia, hienoa, ihanaa taidetta. Novelli, pikku kertomus, jonka tulee olla kekseliäs ja hillitty, hienosti hiottu kuin helmi, sopii erinomaisesti Daudetin herkälle älylle, joka pyrkii suorasanaisessa saavuttamaan runokielen täydellisyyttä. — Jokainen hänen kertomuksistansa on täysvalmis, erinomaisella huolella kyhätty taideteos. Näkyy, että niiden aatteita on mietitty ja kultavaa'alla punnittu, että muotoa on vuoltu, sorvattu ja kiilloitettu. Eräät niistä ovat sisällyksen täyteläisyyteen ja aatteiden kantavuuteen nähden kuin suuria romaaneja. Romaanikirjailija Daudetista ei Aho muistokirjoituksessansa puhu mitään (Valvoja 1898).
Tämä kaikki ylläoleva riittänee yleisselitykseksi Daudetin merkityksestä ja kirjailijaluonteesta sellaisena kuin hän lukijoille ja arvostelijoille teoksissansa esiytyy.
* * * * *
Alphonse Daudet syntyi 13 p. toukokuuta 1840 Nimesissa (Languedocin maakunnassa), joka historiallisine muistoinensa, murattiköynnöksinensä, olivi- ja viinitarhoinensa vaikuttaa kuin kappale muinaista Kreikkaa. Näillä eteläisillä seuduilla olivat sekä hänen esi-isänsä että hänen äitinsä suku Reynaud asuneet ja toimineet monta miespolvea joko kuningasmielisinä käsityöläisinä ja tehtailijoina taikka hurskaina pappeina. Alphonsen isä oli silkinkutoja, joka vararikon tehtyänsä muutti suureen Lyonin tehdaskaupunkiin, jonka lyseoon poikanen joutui. Runolliselle luonteelle ei tämä tehtaiden savustama ympäristö suinkaan sovelias ollut. Mutta pian pääsi hän yliopistoon ja 17-vuotiaana saapui hän Pariisiin, mukanansa ensimäinen runokokoelmansa »Rakastavaiset», jotka seuraavana vuonna jo ilmestyivätkin Tardieun kustannuksella. Vanhempi veli Ernest Daudet, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi valtiollisena kirjailijana, historioitsijana, kymmenkunnan romaanin ja veljensä elämäkerran (Mon frère et moi, 1882) kirjoittajana, oli silloin parinkymmenen vanha nuorukainen ja palveli Napoleon III:n kuuluisan ministerin ja Mériméen hyvän ystävän kreivi de Mornyn kabinettikirjurina. Tämän toimen luovutti Ernest D. kolme vuotta myöhemmin nuoremmalle veljellensä, joka sillä välin oli sangen puutteellisesti elättänyt itseänsä kirjoittelemalla eri sanomalehtiin (Monde illustré, Figaro y.m.), joita hän myöhemminkin on novelleilla muistanut. Kreivi, sittemmin herttua de Mornyn kirjurina v. 1861-65 ollessa jäi hänelle kyllin aikaa kirjallisten taipumustensa kehittämiseen, mihin hänen sujuvien rakkausrunojensa menestys häntä muuten kehoitti. Kaksoiskääntymys (La double conversion), romaani punaisesta päähineestä (Chaperon rouge) ja molemmat näytelmät Viimeinen epäjumala ynnä Valkoneilikka, joista edellinen esitettiin Odéon-teatterissa, jälkimäinen Théâtre françaisissa, syntyivät näinä vuosina.
Viimemainitun teatterin eli Ranskan kansallisnäyttämön nykyinen johtaja Jules Claretie, kirjailijamme nuoruuden ystäviä, kertoo pienen tarinan Daudetin suhteesta Mornyyn. Daudet, joka on kuvannut puutteellisuudessa ja köyhyydessä vietetyt ensimäiset vuotensa teoksessa Le petit chose (Pikku asia), oli joutunut velkojain ahdisteltavaksi ja eräänä päivänä ilmestyi oikeuden palvelija kansliahuoneeseen uloshakemuksen kanssa, vaatien osuutta hänen palkastansa. Herttua kutsutti nuoren kirjailijan puheillensa. »Mitä? Onko teillä siis velkoja?» sanoi hän nauraen. »Vai on teillä velkoja! Miks'ette te heti sitä sanonut! Se sovittaa meidät, sillä mielestäni te olitte liian viisas. Tästä uloshakemuksesta teidän ei tarvitse huolehtia, siitä otan minä pitääkseni huolen!» Ja siitä velasta Daudet lieneekin heti päässyt. Velkojensa vuoksi oli Daudet pakotettu edelleen etsimään raha-ansioita kirjallisella alalla. — Veljensä toimittamaan Journal officieliin kirjoitti hän teatteriarvostelut, Vaudeville-teatterille kyhäsi hän kappaleet »Vanhempi veli» ja »Uhraus», julkaisi lapsuuden muistelmansa (Le petit chose), joita verrattiin Dickensin kertomuksiin, sekä kokoelmat »Kirjeitä poissaolevalle ystävälleni» ja »Kirjeitä myllyltäni» (1869), joista hän muodosteli 5-näytöksisen näytelmän nimeltä »Arlesilainen tyttö» (l'Arlesienne) Ambiguteatterin silloista primadonnaa nti Bartetia varten. [Sama kappale on tunnettu myöskin Bizetin säveltämänä operana ympäri maailmaa.]
Näillä teoksillansa oli hän jo saavuttanut jonkunlaisen maineen, jota tuntuvasti lisäsi seuraavalla luomallansa »Fromont nuorempi ja Risler vanhempi» joka on ehkä enemmän tunnettu romaanina kuin näytelmänä.
Ranskalaissaksalaisen sodan jälkeisinä vuosina 1872-74 kypsyi Daudetin kyky jo kukkaansa. Tosin ei hänen näytelmänsä »Lise Tavernier» saavuttanut suurempaa menestystä, mutta sellaiset luomat kuin tehdaselämää kuvaava »Fromont nuorempi», Pariisin piiritystilaa kuvaavat »Maanantai-tarinat» (Contes du Lundi), kokoelma luonne- ja maisemakuvauksia nimeltä »Robert Helmont», ja ennen kaikkea ehkä Rabelaisin ja Cervantesin ikuisiin mestariluomiin verrattu »Tarasconin Tartarin», kohottivat kirjailijamme äkkiä ihailtujen kuuluisuuksien joukkoon. Ja tällä asemallansa hän seuraavillakin luomillansa pysyi. Romaanissansa »Jack» kuvasi hän Murgerin tapaan maailmankaupungin kirjavaa sivistynyttä joutolaismaailmaa: taiteilijoita, joilta puuttui tilauksia, runoilijoita, jotka eivät tahtoneet saada kustantajia, professoreja, joilta puuttui oppilaita, lääkäreitä ilman potilaita, asianajajia ilman juttuja j.n.e. »Nabobissa» antoi hän vilkkaan kuvan valtiomiesten ja valtiollisten sanomalehtikirjailijain elämästä, herättäen näiden leirissä ankaraa arvostelua; »Numa Roumestanissa» (1880) katsotaan hänen kuvanneen Gambettaa, tunnettua Ranskan tasavallan presidenttiä; »Kuninkaita maanpaossa», jossa Illyrian kuviteltu kuningas Kristian II huvitteleikse kuin Pariisin suuren »Seuraklubin» hurjimmat jäsenet, ovat eräät tahtoneet pitää samanlaisena hyökkäyksenä kuningasvaltaa vastaan kuin on Björnsonin näytelmä »Kuningas», vaikka teos mielestämme ei anna oikeutettua aihetta tähän mielipiteeseen; kuningas on heikko ja huikenteleva nautiskelija, mutta usko kuninkuuden merkitykseen on hänen puolisollansa samoin kuin useilla nuorillakin, jotka Daudet muka on kuvannut puolalaisen nuorison mukaan.
Tätä miesijän täyteläistä ja runsasta tuotantoa kesti vielä kymmenkunnan vuotta. »Numa Roumestanin» jälkeen ilmestyi sarja kelvollisia romaaneja, joista »Sapho» ja »Kuolematon» (l'Immortel) ehkä ovat saavuttaneet enimmän huomiota. Sapho on kertomus naisesta, joka sokeasti seuraa aistillisia halujansa, on aikoinansa ollut mallina Sapho nimiselle kuvapatsaalle, istunut taiteilijain mallina, elostellut ja jättää vihdoin maansa ja kaikki siirtyäksensä Amerikaan. Jo 1883 julkaistussa romaanissa »Evankelista», jonka päähenkilö Elise Ebsén on nuori, Pariisissa asuva tanskalainen tyttö, on Doumic näkevinänsä kirjailijan tyylin ja luonnonkuvauksen muuttuvan tuttavallisemmaksi ja hellemmäksi, jommoinen se taiteellisempana on »Saphossa». Ja kuitenkin on »Sapho» monen mielestä tekijänsä miehekkäintä ja mallikelpoisinta taidetta!
»Evankelista» ei saavuttanut erityisempää menestystä vaikka siinä tekijänsä tyylilliset ansiot esiytyvätkin kaikessa loistossansa; eikä myöskään sitä seuraava teos »Haikarat» (1883) herättänyt suurempaa huomiota. Sen sijaan otti arvostelu ja yleisö »Saphon» erittäin ystävällisesti vastaan; saman suosion sai osaksensa myöskin samana vuonna julkaistu kokoelma luonnekuvauksia »Taiteilijain puolisoja», jossa annetaan täysi tunnustus ja henkinen osuus kuuluisain taiteilijain jokapäiväisille elämänkumppaneille. Tähän tunnustukseen oli Daudetilla ehkä täysi syykin, sillä hänen oma vaimonsa Julia Allart (s. 1857) oli sivistynyt, kirjallisuutta ja taiteita harrastava ja ihmisenä mitä miellyttävin nainen; paitsi kirjallisia katsauksia Ranskan viralliseen lehteen (Journal officiel), jonka toimitus vuodesta 1874 oli uskottu Alphonse Daudetille, on hän nimellä Karl Sten julkaissut m.m. teokset »Vaikutelmia luonnosta ja taiteesta» (1879), »Itsetunnustuksia eli pariisilaisen naisen lapsuus», »Katkelmia painattamattomasta kirjasta» ja »Lapset ja äiti»; kaikki nämä todistavat arvostelijain mielestä samaa hienoa sielunelämää ja samoja sivistyneitä, kirjallisia näkökantoja, jotka — kuten vakuutetaan — ilmenevät myöskin hänen veljessänsä, kirjailija Leon Allartissa ja Alphonse D:n ainoassa pojassa Leon Daudetissa, joka hänkin on kotimaassansa luonut nimen kirjailijana.
Tehtyämme tämän pienen poikkeuksen runoilijamme omaisten keskuuteen, on meidän ainakin nimeltä mainittava teokset »Tartarin alpeilla», »Kaunis Nivernelaistyttö», ja »Pieni seurakunta», ennenkuin tulemme hänen paljo puhuttuun romaaniinsa »Kuolematon», jossa eräät arvostelijat jo tahtovat nähdä voipumisen alkavan. [Minä vuonna Daudet julkaisi teoksensa »Arlatanin aarre» ja »Rummuttaja» (Tambourinaire), en varmasti voi sanoa.] Millä syyllä esim. Doumic tämän päättää, ei käy oikein selville, mutta näyttää siltä kuin romaanissa esiytyvät maailmankaupungin tapakuvaukset eivät enää olisi olleet tehtyjä niillä silmälaseilla, joiden läpi seuraelämä nuorempaan mielestä oli katsottava. Ett'ei Lemaître ole samaa mieltä esim. »Kuolemassa» kuvatun pyrkijän eli struggle-for-life-tyypin Paul Astierin suhteen, se käy kyllä selville hänen laajahkosta arvostelustansa.