Muuten on Doumic oikeassa siinä, että »Kuolematon» ennustaa jo lopun alkua. Sillä paitse »Tarasconin satamaa» ja »Perheen tukea» ei Daudet enää julkaissut muita kuin muistelmia 30-vuotisen kirjailijaelämänsä varrelta. Sellaisia ovat »Kolmekymmentä vuotta Pariisissa» ja »Erään kirjailijan muistelmia», joista kirjallisen elämän tutkijat epäilemättä saavat paljo aineksia uudempien ranskalaisten kirjailijain elämäkertoihin ja luonnekuvauksiin.
Daudetista draamallisena kirjailijana on jo yllä ollut puhetta. Edelliseen on meidän lisättävä, että useat hänen romaaneistansa ovat ilmestyneet myöskin näytelmiksi muodostettuina. Näitä muodosteluja suoritti hän toisinaan yksin, toisinaan jonkun apumiehen kanssa yhdessä. Niinpä on hän itse tehnyt draamoja teoksistansa »Jack» ja »Numa Roumestan», kirjailija A. Belotin kanssa muodosteli hän näytelmiksi romaaninsa »Fromont nuorempi» ja »Sapho»; P. Elcéarin kanssa »Nabobin», P. Delairen kanssa sen romaaninsa »Kuninkaita maanpaossa», joka tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle jatkona jo ennestänsä suomennetuille Daudetin teoksille; »Tartarinia alpeilla» muokkasi kirjailija kahden nuoremman apulaisen — Courcyn ja Bocagen — kanssa eikä siitä sittenkään kelvollista draamaa tullut. Lopuksi on meidän vielä muistettava vuosina 1889-90 esitetyt näytelmät »Este» (Obstacle), jossa Daudet käy sotaa Ibsenin Haamuja vastaan, ja Darwinismia kohtaan tähdätty draama »Elämän taistelu», jonka sattumalta näin Sarah Bernhardtin ja hänen seurueensa esittämänä Lontoossa (Her majesty-teatterissa) keväällä 1890; mallikelpoisesta esityksestä huolimatta ei se tehnyt minuun mitään voimakkaampaa, draamallista vaikutusta.
Näin olemme päässeet Daudetin runsaan kirjallisen tuotannon loppuun. Vaikka hän draamallisena kirjailijana ei vedäkään vertoja aikalaisillensa Augierille ja Sardoulle ja vaikka toiset hänen romaaneistaan ehkä jäivätkin unhotukseen, tulee hän kuitenkin klassikkona säilymään jälkimaailmalle sellaisten mestarillisten luomiensa kautta kuin ovat esim. »Tarasconin Tartarin», »Maanantaitarinat» [ilmestyvät suomeksi Kansan Novellikirjasto-sarjassa], »Fromont nuorempi ja Risler vanhempi», »Nabob», »Kuninkaita maanpaossa», »Numa Roumestan» ja »Sapho».
Daudetin perhe-elämä oli muuten täydellisesti onnellinen, ell'emme ota lukuun niitä huolten pilviä, joita heikko terveys viimeisten 15:n vuoden kuluessa mahdollisesti tuotti hänen ympäristöllensä. Nuorempana oli hän ollut ahkera kanoottimeloskelija, purjehtija ja metsämies, mutta nämä urheilut jäivät häneltä unhotuksiin Pariisissa. Terveytensä vuoksi matkusteli hän Algeriassa, Sveitsissä y.m. Kesänsä vietti hän viime aikoina aina Champrosayssa; talvet asui hän Pariisissa, ensin n.k. Hôtel de Marais'issa ja sitten Luxembourgin puutarhan luona olevassa Lamoignonin palatsissa, missä hänen kotinsa oli Ranskan kirjallisen ja taiteellisen elämän keskustoja; siellä nähtiin melkein joka päivä provensaalilainen lyyrikko Emile Mariéton, kirjailijat P. Hervieu ja Glaser, venäläinen Stepniak ja Gambettan ystävätär, »Nouv. Revuen» tunnettu julkaisija rva Adam, mutta sitä paitse usein myöskin Anatole France, Zola, Cherbuliez, Bourget, Barrés j.n.e. joiden kanssa hän juuri oli muodostanut »seurusteluliiton», kun kuolema äkkiä yllätti hänet perheensä keskuudessa illalla joulukuun 17 p. 1897.
Niinkuin Edelfeltin piirtämästä muotokuvasta selvästi näemme, oli Daudet ulkomuodoltansa kauneimpia taiteilijatyyppejä, mitä koskaan näemme: kihara, tumma ja pitkätukka, kauniit, sisältörikkaat ja eloisat silmät, jalot ja hienot piirteet; hänen sointuvan kaunista ääntänsä taas, joka Anatole Francen mielestä lauloi kuin faunin huilu, pitää Brandeskin niin miellyttävänä, että hän jo yksistään sillä voitti kaikki ystäviksensä.
Ja kun hänen etevämmillä teoksillansa on ollut sama viehättävä ominaisuus, emme epäilekään, ettei »Kuninkaita maanpaossa» puolestansa lisää sitä suomalaista ystäväpiiriä, jonka Daudet jo on täällä luonut tätä ennen suomennetuilla teoksillansa »Fromont nuorempi», »Tarasconin Tartarin», »Kirjeitä myllyltäni», »Kuvaelmia ja kertomuksia» ja »Seinevirran laivuri».
TEKIJÄN ESIPUHE.
[Tämä esipuhe tavataan v. 1885 julaistussa painoksessa, joka kuuluu sarjaan Alphonse Daudetin Teokset täydellisinä (Oeuvres complètes).]
Tämä teos on epäilemättä ollut minulle vaikein sommitella ja tätä olen hautonut mielessäni enimmän aikaa sen nimisenä ja sen suunnitelman mukaisena kuin aihe syntyi päässäni, eräänä lokakuun iltana seisoessani Carrousel-torilla katselemassa Tuileries'in palatsin surullista kukistumista ja hävitystä.
Joku erotettu ruhtinas, joka kukistumisensa jälkeen on paennut Pariisiin, asettuu asumaan Rivolikadun varrelle, vetää herätessänsä ylös hotellin parvekkeelle antavan akkunan varjostimet ja huomaa nämä suistuneen palatsin rauniot, siinä näky, joka mielestäni oli ensimäisenä kuvattava teoksessa »Kuninkaita maanpaossa». Tästä ei tulisi mikään tavallinen romaani, vaan enemmän historiallinen tutkimus, koskapa romaani on tavallisten ihmisten historiaa ja historia taas kuninkaiden romaania. Kuitenkaan ei tästä tulisi sellainen historiallinen tutkimus, jommoisena tätä alaa tavallisesti meillä harjoitetaan, nimittäin tuollainen kolkon outo, tomuinen, haparoiva ja paksu kokoelma, joista Ranskan akatemia pitää ja joita se vuosittain palkitsee niitä ensinkään avaamatta, ja joiden kansilehdelle voisi kirjoittaa: ulkonaisesti käytettäväksi, kuten apteekin sinisten pullojen nimilipuissa luemme. Ei, vaan tästä piti tuleman nykyaikaista historiaa käsittelevä elävä, huumaava kuvaus, joka vaikuttaisi niin hirmuisen tulisella ja jyrkällä todistelulla, että se repisi elämän sisälmykset ulos eikä suinkaan hautautuisi arkistojen tomukasoihin.