Työn vaikeus oli mielestäni juuri siinä, että se vaati todellisia esikuvia, oikeita tietoja ja kaikellaista ikävää urkkimista, johon minulle, ympäristölleni, aineellisille elämäntavoilleni ja henkisille tottumuksilleni vieras ja outo aihe suorastansa pakotti tekijän. Nuorena ollessani olin tosin hiipaissut erään »mustan kuolevaisen», nim. Braunschweigin herttuan tekotukkaa, joka laahasi yökahvilain kaasulämpöä, höysteitä ja hajuvesiä löyhkäävissä kapeissa käytävissä; samoin olin eräänä iltana nähnyt n.k. ruhtinas Citron-Harvapuheisen istuvan Bignonin ravintolan perimäisellä sohvalla vastapäätä erästä katutyttöä ja syövän rasvaista maksapalasta; niinikään näin kerran konservatorion sunnuntai-iltamasta tullessani Hannoverin sokean kuninkaan kookkaan ja ylvään vartalon haparoivan eteenpäin pylväskäytävän pilarein välissä osanottoa herättävän prinsessa Frédériquen taluttamana, jonka tehtävä oli ilmoittaa, keitä vastaantulijoita kuninkaan oli tervehdittävä. Mutta nämä muistot olivat sentään sangen ylimalkaisia ja hämäriä; mitään täsmällisiä muistiinpanoja minulla ei ollut maanpaossa elävien ruhtinaiden yksityisestä elämästä ja siitä tavasta, miten he kansansa epäsuosiossa ollessansa aikansa kuluttivat, minkä verran maanpako ja Pariisin ilmakehä oli heihin vaikuttanut ja minkä verran kultausta heidän hoviviitoissansa ja juhlallisuutta heidän tilapäisissä asunnoissansa oli säilynyt.
Tästä kaikesta oli minun otettava selko; se taas vei paljo aikaa, vaati lukemattomia juoksuja ja pakotti minun käyttämään hyväkseni kaikki mahdolliset tuttavuussuhteeni eri yhteiskunnallisilla asteilla elävien vanhain pariisilaisten kanssa, alkaen verhoilijasta, joka kuntoonpani Pressburgin kadun varrella olevan hotellin, aina niihin korkeihin valtiomiehiin saakka, jotka kutsuttuina olivat olleet läsnä kuningatar Isabellan luopuessa valtaistuimelta. Samoin oli minun niin sanoakseni lennosta siepattava seuraelämän säilyttämiä tarinoita, selailtava poliisikamarin päiväkirjoja, katseltava kuninkaallisten hankkijain mielilauseita j.n.e. Saatuani vihdoinkin perinpohjaisen selon kaikista Pariisissa oleskelleista kuninkaallisista henkilöistä, heidän ylpeästä kieltäymyksestänsä, riutumisistansa, heidän kunniansa täplistä ja omientuntojensa vioittumisista, seuloin kaikki tutkimusteni tulokset säilyttäen ainoastaan sieltä täältä selville saamani tyypilliset yksityisseikat, tapoja kuvaavat piirteet ja sen yleisen ilmakehän näyttämölle sovituksen, jossa esitettävä draamani oli tapahtuva.
Eräs heikkous, jonka jo olen myöntänyt, nimittäin todellisuuden kaipaus, joka aina rasittaa minua ja pakottaa minun ainaiseksi jättämään elämän sovinnaisuuden huolellisimmin hävitettyjen mielikuvitukseni keksintöjen juurelle, sai minut muuttamaan alkuperäisen suunnitelmani. Sijoitettuani alussa kuninkaallisen perheen Madridin herttuan pieneen palatsiin Pompe- (Loisto-) kadun varrella, koska Illyrian kuningas Kristian monessa suhteessa muistutti häntä, muutin hallitsijaperheen Herbillonin kadun varrelle, parin askeleen päähän samannimisestä suuresta esikaupungista ja sen ulkomaisista juhlallisuuksista, koska Mérautin oli siellä esitettävä kuningattarelle kansa sellaisena kuin se todellisuudessa on ja opetettava hänelle, ettei hänen tarvinnut sitä enää peljätä. Kun Napolin kuningas oli puolisoinensa asunut pitemmän aikaa Herbillonin kadun varrella, väitettiin julkisesti minun tahtoneen kuvata näitä; mutta vakuutan vilpittömästi, ettei niin ole ollut laita, vaan olen minä itse teossa esittänyt vain oman mielikuvitukseni luoman kuninkaallisen perheen.
Méraut sitä vastoin on elämästä otettu ja ainakin puoleksi todellisuudessa elänyt henkilö; se tapa, miten jouduin kuvaamaan hänet historiallisessa romaanissani, ansaitsee ehkä tulla tunnetuksi. Kun varmasti olin päättänyt, ettei teoksestani saanut sukeutua mikään häväistyskyhäelmä, vaan oli jonkun henkilöistäni edustettava perustuslaillisuuden ja jumalallisen oikeuden asiaa, koetin kaikin voimin innostua tästä aatteesta ja johtaa mieleeni nuoruuteni vakaumukset, jotka olin muodostanut lukiessani Bonaldin, Joseph de Maistren, Blanc Saint-Bonnetin ja kaikkien niiden valtiofilosofien teoksia, joita Barbey d'Aurevilly kutsuu »menneisyyden profeetoiksi.» Ostettuani rantakadun kirjakauppiailta antikvaarisen kappaleen teosta »Taantumus Ranskassa» (Restauration française), keksin eräänä päivänä lehtien väliin unhottuneen, entisen omistajan kyhäämän kirjeen, joka päättyi sanasta sanaan näin kuuluvalla jälkikirjoituksella: »Jos tiedätte jonkun tarvitsevan oppinutta ja kaunopuheista nuorta miestä, niin kääntykää minun puolestani hra Thérionin puoleen, jonka osoite on Hôtel Luxembourg, Tournonin katu n:o 18.»
Heti johtui mieleeni eräs tumma- ja säihkyväsilmäinen nuorukainen, jonka olin nähnyt Pariisiin tullessani ja jolla aina oli kirjoja kainalossa, tulipa hän sitten jostakin lainastosta tai seisoi jossakin kirjakaupassa nuuskien kirjoja; muuten oli hän pörhötukkainen, pitkä hontelo, joka aina teki saman vakuuttavan, koneellisen kädenliikkeen ja korjaili avosieraimisella, lihallisella ja eloisalla lättänenällänsä istuvia kakkuloitansa. Epäilemättä oli hän kaunopuhelias, oppinut ja sitä paitse n.k. joutolaisia. Mainitun kaupunginosan kaikki luumukauppiaat olivat kuulleet hänen vakuuttavan monarkkisia vakaumuksiansa ja suurentelevin liikkein ynnä vakuuttavin, kiihkein äänin pitävän tarkkaavana piippujen savuun kiedotun kuulijakuntansa. Olisipa hän nyt ollut elävänä edessäni! Mikä aarre hän olisikaan ollut minulle! Hän olisi antanut kirjalleni tulisuutensa ja lojaalisuuden tehovoiman; ja mitä tärkeitä tietoja olisinkaan voinut saada häneltä Itävallan hovista, missä hän oli ollut pikku prinssien opettajana ja mistä sittemmin palasi pettynein toivein ja sammunein unelmin. Mutta hän oli jo aikoja sitten kadonnut ja kuollut kurjuudessa tämä sama Constant Thérion, jonka sen pahempi olin vain nähnyt enkä koskaan häneen tutustunut. Siihen aikaan eivät silmäni vielä olleet sekavan selventäviä: silloin olin vielä liian nuori ja itse elämä huvitti minua enemmän kuin havainnot siitä. Täydentääkseni hankkimiani yksityistietoja hänestä, johtui mieleeni tehdä hänestä kotipuolen mies ja Nimesin kaupunkilainen, jonka työteliääseen käsityöläisporvaristoon kaikki isäni työmiehet olivat kuuluneet, ja asettaa hänen huoneeseensa sama punainen sinetti kaiverruksinensa Fides, Spes, jonka olin nähnyt vanhempieni luona samassa salissa, missä kaikkien perhejuhlien lopuksi aina laulettiin laulu »Vive Henri IV (eläköön Henrik IV).» Päätin siis ympäröidä miehen samoilla kuningasmielisillä sukumuistoilla, joiden keskessä itse olin kasvanut ja jotka olin säilyttänyt niin sanoakseni henkisen avautumiseni ja ajatukseni vapautumisen aikoihin. Sekottaen siihen etelä-Ranskan tavat ja lapsuuteni muistot sain aiheen lähemmäs itseäni. Näin olin löytänyt Mérautin taikka jos niin tahdotte Thérionin; mutta kuinka oli hän saatettava kuninkaan luo? Täytyi keksiä hänelle opastettava nuori prinssi; siitä prinssi Zara. Ja kun eräässä tuttavassa perheessä juuri samaan aikaan sattui sellainen onnettomuus että lapsi sai salonkikiväärin kuulan silmäänsä pälkähti päähäni tehdä tästä »kuninkaan tekijästä» oman työnsä turmelija.
Unikuvat syntyvät usein todellisen elämän vaikutuksesta. Aikana, jolloin usein näin unia, olin tottunut aamulla herättyäni merkitsemään muistikirjaani nämä unennäöt ja varustamaan ne selityksillä: edellisenä iltana olin tehnyt sitä ja sitä, puhunut niin ja niin, tavannut sen ja sen henkilön j.n.e. Miksi en voisi pistää tällaisia muistiinpanoja kirjaani »Kuninkaita maanpaossa?» Sen luvun lopussa, jossa m.m. puhutaan höystetyistä markkinaleivistä ja jossa Méraut kantaa nuorta prinssiä hartioillansa, kirjoittaisin näin:
»Eilen kävin Herbillonin kadulla — kuljeskelin Mandén metsissä poikani kanssa. — Pääsiäispyhä. — Juhlahälinää. — Olimme keskellä meluavaa, kuohuvaa väkijoukkoa. — Pienokaista alkoi peloittaa. Nostin hänet hartioilleni ja läksin tieheni markkinakentältä.» Sen luvun loppuun taas, joka kuvaa sankaritanssijaisia Rosenin hotellissa, kirjoittaisin, että minä maailmannäyttelyn aikana v. 1878 satuin kerran kuulemaan mustalaissoittoa ja juomaan Tokaijeriviiniä, jolloin symbaalien ääni johti mieleeni eräät puolalaiset jäähyväistanssijaiset kreivitär Chodskon luona; tanssijaiset oli toimeenpantu niiden nuorten puolalaisten ylimysten kunniaksi, jotka olivat poislähdössä eivätkä enää aikoneet takaisin palata. Ja mitä kaikkia nautintoja, omituisia, yht'aikaisia tapauksia ja ihmeellisiä sattumia voikaan huomata mies, joka ei muuta mieti kuin tekeillä olevaa kirjaansa! Mainitsin jo kirjeestä Blanc Saint-Bonnetin »Taantumuksen historian» lehtien välissä. Samanlaisia olivat Madridin herttuan alkama oikeusjuttu ajutanttiansa Boëtia vastaan, jalokivien panttaus, kultaisen taljan myynti ja tuomitseminen Tattersallissa; samoin Braunschweigin herttuan hovivaunujen osto sirkukseen, kuningatar Isabellan molempien hohtokivillä koristettujen kruunujen myynti Drouotin salissa. Juuri samana päivänä, jolloin menin »Hotelliin» katsomaan tätä huutokauppaa, huusi eräs mainio ylimys-epatto pistäen kahden henkilön välistä esille päänsä ja tuuppien minua: »missäs tänä iltana juhlitaan?» Tämä typerä huudahdus, jonka pistin teokseeni, on julkisuudessa tullut huomatuksi enemmän kuin mitkään muut typeryyteni. Erään toisen kerran seisoin Uuden kirjakaupan luona katsellen Hannoverin vanhan kuninkaan hautajaiskulkuetta, jonka etunenässä ajoi Walesin prinssi. Kaunis lisä tuo maanpakolaisen kuninkaan hautajaiskulkue, ajattelin minä. Sen pahempi olin jo entisissä teoksissani käyttänyt hautajaisaiheita, kuten esim. Moran herttuan, Désiréen ja pienen kuninkaan Madou-Ohezon hautajaisia. Mutta kaikki tämä vakuutti minua siinä uskossa, että teoksestani tulisi nykyaikainen ja että se ilmestyi kuin ilmestyikin oikealla ajalla ja hetkellä.
II.
»Kuninkaita maanpaossa» kirjoitin siinä pienessä, unhottuneessa ja tuoreiden viiniköynnösten siimestämässä paviljongissa, joka on Vosgesin torin varrella sijaitsevan Richelieun palatsin suuren pihan perällä, missä vihreä, töyhtöpäinen nurmikko jakaa epätasaisen kivityksen omituisiin neliöihin. Sisällä näette siellä vanhoja puuleikkauksia Ludvig XIII:n ajoilta, melkein tyyten kuluneita kultauksia ja viisi metriä plafondimaalausta; ulkopuolella on taotusta raudasta tehty ja alhaalta ruosteen syömä parveke.
Se oli siis varsin sopiva ympäristö surulliselle historialle. Tässä suuressa työhuoneessa löysin joka aamu uudelleen samat mielikuvitukseni luomat henkilöt, jotka yhtä elävinä kuin todelliset ihmiset ryhmittyivät kirjoituspöytäni ympärille. Tämä vimmattu työ hallitsi minut aivan yksinvaltiaana. Ulos en mennyt muulloin kuin talvisten päiväin aamuhämärissä, jolloin saatoin poikani Kaarle Suuren lukioon sen kolkan likaisia solakatuja myöten, joka alkaa Eginhardin solakadulta ja jatkuu läpi juutalaisten kaupunginosan eli ghetton, missä isä Leemansin sälykauppatanko seisoo ja missä Pariisiin päin kaltevalla vierteellä aina tapasin joukon hyvin su'ittuja, kyömynenäisiä, nopsajalkaisia ja naureskelevia käsityöläis-tyttöjä. Silloin tällöin täytyi minun kuitenkin lähteä kaupungille hankkimaan jotakin puuttuvaa tietoa, katselemaan jotakin kirjassani kuvattavaa taloa, Tom Lewisin luolaa tai mustain veljesten luostaria Fourneaux-(Sysi-) kadun varrella.