Päästyäni keskelle teosta ja työskennellessäni täyttä vauhtia noina julmasti kiduttavina iltahetkinä, jotka kirjailijasta ovat parhaita koko hänen elämässänsä, tuli äkkikeskeytys, sillä liiallisesti rasittunut koneisto alkoi natista kaikissa saumoissansa. Se alkoi siten, että minun keskellä työtäni täytyi nukahtaa joku minuutti n.k. linnunhorrosta, käteni vapisi ja häiritsevä, voittamaton raukeus pakotti minun keskeyttämään aloitetun sivun. Joskus täytyi keskeyttää työ ihan keskelle lausetta ja odottaa, kunnes väsymys meni ohitse. Luotin hyvän lääkärin huolenpitoon ja lepoon maalla, joka antaisi rasittuneelle hermostolleni takaisin joustavuutensa ja voimansa. Oleskeltuani kuukauden päivät Champrosayssa ja huumautuneena Senartin metsän raittiita tuoksuja hengitettyäni seurasikin, ihme kyllä, tavaton hyvinvointi ja keuhkojen laajeneminen.
Kevät tuli ja suonissani kuohui jälleen vironnut mahla niinkuin keväisessä luonnossakin, ja uudelleen puhkesivat kaikki nuoruuteni liikutukset kukoistamaan. Unhottumattomana on muistissani säilynyt puistokäytävä, jonka tiheän tammi- ja pähkinäpuulehvistön alla kirjoitin kirjassani kuvatun parveke-kohtauksen. Sitten havahduin äkillisestä ja ankarasta, mutta kivuttomasta verensyöksystä; suuni tuntui kirpeältä ja veriseltä. Minä säikähdin kovin, luulin loppuni olevan käsissä ja kuoleman tempaavan minut pois, ennen kuin ehdin lopettaa työni. Hyvästijättökohtauksessa, joka tuntui minusta viimeiseltä hetkeltä, sain vaivoin sanotuksi vaimolleni ja kumppanilleni hyvinä ja huonoina hetkinä: »lopeta sinä tämä teos.»
Pysymällä liikkumattomana vuoteessani muutamia ikäviä päiviä, joiden kuluessa kirjani jatko kauheasti vaivasi päätäni, sain vaaran vältetyksi. Kaikki kelpaa. Hiukan ennen kuolemaansa täytyi Turgenjewin kestää kipuja tuottava leikkaus, jonka aikana hän ylläpiti tajuntansa merkiten muistoonsa kaikki kärsimystensä eri vivahdukset. Nämä hän aikoi — omien sanojensa mukaan — kertoa myöhemmin niillä päivällisillä, joita me siihen aikaan söimme yhdessä Turgenjew, Goncourt, Zola ja minä. Samoin tutkistelin minäkin kipujani ja käytin näitä ahdistuksen aikana saatuja kokemuksia hyväkseni Elysée Mérautin kuolemaa kuvatessani.
Vähitellen aloin näet taas hiljallensa työskennellä. Kesken olevan teokseni otin mukaani Allevardiin, jonne lääkäri lähetti minut. Eräässä hengityksen vahvistamista varten järjestetyssä salissa tutustuin siellä vanhan, sangen oppineen ja omituisen lääkärin, nim. tohtori Robertyn kanssa Marseillesta, jolta sain aatteen kirjassani esiytyvälle Bouchereaulle ja koko loppukohtaukseen. Aina urhean vaimoni avulla, joka ohjasi vielä empivää kynääni, pääsin näin vihdoinkin teokseni loppuun.
Mutta tunsin, että jotakin oli särkynyt minussa sittenkin. Huomasin, etten enää voinut kohdella ruumistani kuin mitäkin riepua, en riistää siltä liikkeen ja ilman tuottamaa vahvistusta enkä pitentää yövalvokkiani aamuun saakka tehdäkseni näinä kuumeellisina hetkinä uusia kauniita, kirjallisia keksintöjä.
III.
Romaanini ilmestyi ensin Le Temps (Aika-) lehdessä ja sitten kirjakauppias Dentun kustannuksella. Sanomalehdistö ja yleisö vastaanotti sen suosiollisesti; myöskin legitimistiset lehdet hyväksyivät kantani. Niinpä kirjoitti Armand de Pontmartin Gazette de France-lehdessä: »En tiedä, onko Alphonse Daudet kirjoittanut kirjansa tasavaltalaisen innostuksen vallassa. Mutta sen huomaa paremmin ja se sukeusi itsestänsä lopputulokseksi hänen teoksensa lukemisesta, että juuri kuningasmielinen tunne on perustana kaikelle kauniille, liikuttavalle, innostuttavalle ja lohduttavalle, mitä romaanissa on ja mikä sovittaa siinä esitetyt julmuudet ja riistää teokselta kaikki realismin aiheuttamat arkipäiväiset ja rumat piirteet. Se on jo ylväiden ja korkeiden sielujen voimakkaalla vastustuksen tunteella kuvattu tuo äkkiarvaamaton tapaus, että Vlabillen tanssijaiset, teatterit, suuri klubi ja n.k. 'suuret 16' lopullisesti nielevät nuo kukistuneet kuninkaalliset henkilöt.»
Muiden näin kirjaani ylistäessä esiytyi Vallès arvostelulla, jossa hän väitti Tom Lewisin olevan Ponson du Terrailin tapaisen keksinnön. Tämä oli selvä todistus siitä, minkä jo ennestään tiesin, nim. että »Kadun» kirjailija ei tunne Pariisista muuta kuin etukaupunkien katuelämän, nuorallatanssijain kulkupaikat ja katukäytävät; talojen sisällä hän ei ole käynyt koskaan. Hän moitti minua m.m. siitä että olen väärentänyt ja rumentanut Thérionin. Olenhan jo vastannut arvostelijoille, ettei Méraut ole aivan täydellinen kopia Thérionista. Lisäksi voin esittää seuraavat rivit kirjeestä, jonka heti kirjani ilmestyttyä sain vastaanottaa myötäliitetyn valokuvan kanssa.
»Te olette nähtävästi pitänyt paljo rakkaasta Elyséestä, koska olette antanut hänelle kunniasijan teoksessanne 'Kuninkaita maanpaossa'. Teoksenne on oleva minulle ja omaisilleni ystävän kirjoittama perhekirja.»
Kirje oli Thérionin veljeltä.