Sitten lakkasi hälinä. Pariisilaiset saivat muuta lukemista. Minä taas olin tyytyväinen, kun olin saanut valmiiksi kirjan, jonka isäni, innokas kuningasmielinen, voi pahastumatta lukea, ja että sain vielä sanat ja lauseet kokoon enkä ollut aivan sortunut, kuten vihamieheni olivat toivoneet.
Pian lausuivat useat näytelmäkirjailijat halunsa saada muodostaa romaanini näytelmäksi. Viivyttelin jonkun aikaa lopullisen luvan antamista, kun sain kuulla erään italialaisen luvattani suorittaneen tämän tehtävän jotakin teatteria varten Roomassa. Tämä ratkaisi asian. Kenelle uskoisin tehtävän tuosta italialaisesta huolimatta? Gondinetilla oli halu tehdä se; myöskin Coquelin, jolle olin puhunut asiasta, tiesi erään sopivan henkilön. Jos uskoisin kaikki hänen huomaansa ja muuten suostuisin asiaan, saisin myöhemmin tietää apulaiseni nimen. Coquelinista olen aina pitänyt ja häneen luotan. Sen vuoksi annoin hänen tehdä niinkuin hän hyväksi näki. Sitä mukaa kuin näytelmä valmistui luki hän minulle kappaleen näytös näytökseltä; draama oli mielestäni kaunopuheliaasti kirjoitettu, kieli leveää ja sointuvaa, vuoropuhelu hyvä ja pirteä. Pari sanaa ensi näytöksen keskipalkoilta, jotka Méraut sanoo Hezetasta, (achevé d'imprimer) ilmaisi minulle tekijän. »Se on joku Lemerren kustannettavista!» Muutkin tiennevät, että Choiseulin solakadun kirjakauppa painattaa tekijäin nimet julkaisemiensa kauniiden runokokoelmien loppuun. Näin keksin kanssakirjailijani: se oli Paul Delair, kyvykäs, vaikkakin joskus hieman epäselvä runoilija, jolla on sekä salamainvälähdyksiä että suuruutta.
Kappale miellytti minua muuten, paitsi viime näytös, joka tuntui liian ankaralta. Se tapahtui Mérautin kuolinvuoteella Monsieur-le Prince- (Prinssi-) kadun varrella. Aivan lopulla ra'otti Kristian ovea kysyen: »Asuuko neiti Clémence täällä?» Kun Coquelin luki Delairin kyhäelmän pienessä salissani Observatoirekadun varrella, olivat muutkin läsnäolijat samaa mielipidettä. Sinä iltana olivat kutsuani noudattaneet Gambetta, Edmond de Goncourt, Zola, Banville, tri Charcot, veljeni Ernest Daudet, Edward Drumont ja Henry Céard. Voi, kuinka siitä onkin jo pitkä aika kulunut! Yleisesti oltiin sitä mielipidettä, että viimeinen näytös oli kovin liioiteltu ja vaati muutosta. Delair kuuli arvostelut, suostui muodostamaan lopun toisellaiseksi ja lievensikin sen.
Mutta tämä kaikki oli turhaa: meidät oli jo ennakolta tuomittu. Sen huomasin jo pääharjoituksessa. Kappale oli hyvin näyttämölle asetettu, Vaudeville-teatterin parhaat voimat tulkitsivat sen eikä johtaja ollut säästänyt vaivojansa; mutta sittenkin oli salonki jo alusta niin vihamielinen, ett'en ikinä ole moista nähnyt. Seuraavana päivänä toimeenpantiin vihellysnäytös ja samaa peliä jatkui sitten joka ilta, kuten sen aikuisista Gauloisin numeroista voidaan nähdä. Eri seurapiirit lähettivät joka ilta sinne miehensä meluamaan. Kokonaisia kauniita ja liikuttavia kohtauksia meni niin, ett'ei niistä melun vuoksi voitu kuulla sanaakaan. Semmoiset kohtaukset kuin se, missä kuvattiin bourbonilainen prinssi juoksemassa raitiovaunun perässä, olivat jo ennakolta tuomitut. Jospa meluajat olisivat tienneet, keneltä tämän tarinan olin kuullut! Saman kohtelun alaiseksi oli merkitty Dièudonnén mainio tulo mustassa puvussa Pugnon sankarimarssin kaikuessa! Mennä Vaudeville-teatteriin meluamaan tuli muotiin: sinne mentiin, kuin Taitboutin saliin! Tämän keinotekoisen vihamielisyyden ohessa pysyi muu yleisö sangen välinpitämättömänä. Pariisin yleisö, joka on vähemmän kuningasmielinen kuin minä, pysyi täydellisesti kylmänä kuninkaallisten kurjuuksille, jotka olivat sen tavallisten näkökantojen ulkopuolella ja yhtä kaukana sen säälistä kuin Chicagon tulipalon uhrit tai Mississippijoen vedenpaisumuksesta kärsineet. Muutamia itsenäisiä sanomalehtiä lukuunottamatta, noudattivat arvostelijat yleisön esimerkkiä, kuten tavallisesti. Vaikka ohjelmassa seisoikin ainoastaan Paul Delairin nimi, täytyi minun kuitenkin useampien viikkojen kuluessa kestää kaikellaisia panetteluja ja uhkauksia. Näille en tietystikään antanut sen suurempaa merkitystä. Sanomalehtien ja uutistenurkkijain kautta on Pariisin yleinen mielipide käynyt jonkunlaiseksi huumaavaksi vuoristokaiuksi, joka vain lisää sanomalehtien juttukirjailijain merkitystä, heittelee heidän lausuntonsa äärettömiin, laajentaa ne ja tukahduttaa oikeutetun moitteen ja kiitoksen. Sattumalta olen muistossani säilyttänyt erään panettelun, jonka tahdon mainita tässä.
Joku väitti minun tahtoneen kirjassani imarrella hallitusta, koska olin alkanut kumarruksella »toukokuun 16:nen» kuningasvallalle, tehnyt käännöksen marsalkan suistuttua ja avosylin tervehtinyt voittoisaa tasavaltaa. Tämän mielipiteen esittäjä siis luulee, että tekijä, kerran kirjansa suunniteltuaan, voi noin vain pelkästä oikusta tahi etunsa vuoksi käännähtää oikealle ja vasemmalle. Moiset kynäilijät eivät ikinä ole mitään teosta suunnitellet, muuten olisivat he epäilemättä myöskin keksineet ja voineet ilmoittaa, missä tarkoituksessa olin tehnyt sen, josta minua syytettiin. Minä en tarvitse mitään enkä ketään, elelen yksikseni kumartelematta virkoja, arvonosoituksia ja ylennyksiä. Miksi siis?
Yhtä väärä on se väite, että olisin päätöksestä kirjoittanut häväistyskirjoituksen. Sekä romaani että näytelmä jäävät totuuden alapuolelle. Kuningasvallalle olen myöntänyt varsin kauniin sijan, kenen on syy, ell'ei se sen parempi ole? Kuningaskunta seisoi kuin mallina edessäni. Minä kuvasin vain luonnon mukaan. Muuten en minä ole ensimäinen, joka on tosiasiaksi merkinnyt maanpakolaisten kuninkaallisten henkilöiden henkisen vajoamisen. Ihailtavissa »Muistelmissansa haudan tuolta puolen», jotka minulla työn aikana aina olivat pöydällä, on esim. Chateaubriand kuvannut paljo julmemmin kuin minä Englannin kuninkaan Kaarle X:n kovin asteittaisen typertymisen ja sokaistumisen. [Otteet Chateaubriandin teoksesta ja Fourneronin Histoire des emigrés'ista olen jättänyt pois. Suomentaja.] — — — —
Alphonse Daudet.
I.
Ensimäinen päivä.
Kuningatar Frédérique nukkui yhä väsyneen kuumeellista unta ja kaikki hänen unennäkönsä kiertelivät suistuneen, maanpakolaisen kuningasperheen ympärillä, sillä pari kuukautta kestäneen piirityksen melu ja kärsimykset vaivasivat häntä alinomaa; sitä paitse kiusasivat häntä silloin tällöin veriset, sotaiset näyt, voihkeet, väristykset ja omituinen hermoston herpautumistila, josta kauhun vavahdus hänet äkkiä herätti.