Kristian eli nuoren kumipään toimetonta ja kuitenkin muka täyteläistä elämää. Jälkeen päivällisen pelattiin pallopeliä ja istuttiin skating-pöydän ympärillä, sitten tehtiin ajoretki Boulognen metsään ja kun ilta tuli, pistäytyi hän johonkin vierashuoneeseen, joka oli »chic» ja jonka ylellisyyttä ja suurta puhevapautta hän rakasti. Myöhemmin mentiin pikku teaattereihin, juteltiin tanssijattarien lämpiössä ja eri seurapiireissä, kunnes jouduttiin pelipöydän ääreen, missä hän käsitteli kortteja tavalla, joka ilmaisi hänen mustalaistaipumustansa uhkarohkeaan peliin ja sen aiheuttamiin yllätyksiin. Kuningattaren kanssa ei häntä nähty paljo koskaan liikkeellä muulloin kuin sunnuntaisin, jolloin hän saattoi puolisonsa St. Mandén kirkkoon. Eivätkä he muutenkaan juuri tavanneet toisiansa muulloin kuin aterioilla. Kuningas näet hieman pelkäsi puolisonsa totista, järkevää ja aina velvollisuuksia tarkkaavaa luonnetta, sillä tämän halveksiva kylmyys vaivasi häntä kuin aina valvova omatunto. Se näytti alinomaa muistuttavan häntä kuninkaallisista tehtävistä ja niistä korkeammista velvoituksista, jotka hän tahtoi unhottaa. Ollen liian heikko nousemaan avonaisesti tätä mykkää ylivaltaa vastaan piti hän viisaampana paeta, valhetella ja piiloutua.
Kuningatar Frédérique taas tunsi paremmin tuon häilyvän ja heikon, kiihkeän ja sentään velton slavilaisen mielenlaadun; niin usein oli hänen täytynyt antaa anteeksi tuon lapsimaisen miehen erehdykset, joka oli säilyttänyt lapsen koko miellyttäväisyyden, heleän naurun ja julmat oikut; niin usein oli hän nähnyt hänet polvillaan edessänsä jonkun erehdyksen jälkeen, jonka kautta hän oli pannut alttiiksi onnensa ja arvonsa, ettei hän enää toivonutkaan mitään muutosta miehessä ja puolisossa, vaikka hän vielä säilytti hiukan kunnioitusta kuningas Kristiania kohtaan. Tätä erimielisyyttä oli kestänyt jo kymmenen vuotta, vaikka avioliitto näennäisesti olikin ollut sangen sopusointuinen. Yhteiskunnan kukkuloilla, suurissa palatseissa, lukuisain palvelijain ympäröimille, etäisyyteen tuomitsevain ja tunteita hillitseväin hovitapojen orjistamille ihmisille käy tällaisten valheiden peittäminen mahdolliseksi. Mutta täällä maanpaossa tuli totuus ilmi.
Frédérique oli ensin toivonut, että tämä kova koetus kypsyttäisi kuninkaan mielen, herättäisi hänessä sellaisen kauniin kapinan, joka kykenee luomaan sankareja ja voittajia. Päin vastoin näki hän omilla silmillänsä, kuinka hänen puolisossansa vain kasvoi tuo huvinhalu ja villitys, jota Pariisissa oleskelu pirullisine huumauksinensa, tuntemattomana eläminen, kaikellaiset houkutukset ja nautinnot yhä kiihoittivat. Jos hän olisi tahtonut seurata puolisoansa näille hulluille retkille, olla mukana suurkaupungin pyörteessä, saattaa kauneutensa, hevosensa ja pukunsa huomatuiksi, ja jos hän olisi alentunut kaikilla naisen veikeyden keksimillä tavoilla imartelemaan puolisonsa turhamaisia taipumuksia, niin olisi keskinäinen sopusointu ehkä ollut voitettavissa.
Mutta hän pysyi täällä enemmän kuningattarena kuin koskaan ennen, eikä voinut luopua ylväistä pyrkimyksistänsä ja kunnianhimoisista toiveistansa. Se seikka, että hän nyt oli kaukana näiden vaikeiden kärsimysten sotanäyttämöltä, vain lisäsi hänen intoansa: kirjeen toisensa perästä lähetti hän milloin yhteen, milloin toiseen Euroopan hoviin tehden vastalauseita, vehkeillen ja valittaen sitä kovaa ja armotonta kohtaloa, jonka alaiseksi hän ja hänen puolisonsa olivat joutuneet. Hovineuvos Boscovitsh kirjoitti hänen sanelunsa mukaan, ja kun kuningas ilmestyi heidän luoksensa klo 12 päivällä, jätti hän nämä hänen allekirjoitettavaksensa.
Kuningas allekirjoitti tietysti kaikki, mitä toinen vain tahtoi, vaikka ivallinen hymy silloin aina kierteli hänen huulillansa. Se epäilys, joka oli ominainen hänen kylmäverisesti ivailevalle seurapiirillensä, oli vallannut hänetkin, ja ne kauniit luulottelut, joita hänellä alussa vielä oli ollut, olivat pian haihtuneet vastakkaisten mielipiteiden tieltä, niinkuin tuollaisille äärimmäisyyksiin taipuville luonteille tavallisesti käy. Nyt oli hän vallan vakuutettu siitä, että maanpako oli ainainen.
Sen vuoksi voimme helposti kuvitella, kuinka ikävystyneenä ja väsyneenä hän kuunteli puolisonsa esityksiä, kun tämä turhaan koetti saada häneltä silmäyksen ja voittaa hänen huomionsa. Kuningas istui siinä välinpitämättömänä ja hajamielisenä hyräillen jotakin äsken kuulemaansa tuhmaa operettisäveltä tai hautoen mielessänsä kuvia edellisen yön huvituksista. Ja kun hän vihdoin pääsi ulos vapauteensa, puhkaili hän helpoituksesta ja antautui jälleen uudistuvalla innolla iloisen nuoren miehen elämän hyörinään jättäen puolisonsa aina surullisemmaksi ja yksinäisemmäksi jokaisen tällaisen keskustelun jälkeen.
Paitse kirjoitettavia ja lähetettäviä lyhyitä, vilkkaasti kaunopuheisia kirjeitä ja kirjelmiä, jotka veivät kuningattarelta koko aamupäivän, kulutti hän aikansa lukemalla kirjastossansa löytyviä uskonnollisfilosofisia ja historiallisia teoksia, kirje- ja muistelmakokoelmia, seurasi poikansa leikkejä puutarhassa ja ratsasteli Vincennesin metsässä. Harvoin ratsasti hän sinne päin, missä suurkaupungin kurjat laiteet alkavat, eikä koskaan niin lähellekään, että hälinä sieltä olisi voinut häntä häiritä. Pariisi vaikutti häneen kauhistavasti ja vastenmielisesti, ja ainoastaan kerran kuukaudessa ajoi hän komeiden livreepukuisten palvelijainsa vartioimana tervehtimään muita maanpaossa eläviä ruhtinasperheitä. Ikävystyneenä hän näille retkillensä läksi ja alakuloisena hän niiltä palasi. Kaikkialla tapasi hän vain nöyrää alistuvaisuutta. Kukaan ei näyttänyt toivovan mitään: kaikki olivat he tottuneet pitämään maanpakoa välttämättömänä ja väistämättömänä pahana, jonka toiset kantoivat jalolla alistuvaisuudella, toiset taas lohduttausivat kaikellaisilla hullutuksilla ja lapsellisuuksilla tai vieläkin pahemmalla.
Arvokkain ja ylhäisin noista suistuneista majesteeteista oli Westfalin kuningas, sokea, poloinen vanhus, joka tyttärensä, vaaleaverisen Antigonen kanssa eli maanpaossa ja vaikutti sangen liikuttavasti, mutta muuten ylläpiti asemansa mukaisen ulkonaisen loiston. Nyttemmin kokoili hän ainoastaan nuuskarasioita ja muita merkillisyyksiä; nämä hän järjesti lasin alle salonkeihinsa ikäänkuin ivaksi poloiselle omistajalle itsellensä, joka ei kuitenkaan voinut näistä silmillänsä nauttia. Palermon kuningas näytti tuhmistuvan melkein yhtä välinpitämättömäksi, lienee tähän lamautumiseen sitten ollut syynä perhesurut, huolet, rahanpuute, onneton avioliitto tahi ainoan lapsen kuolema. Kuningas oli melkein aina ulkona kaupungilla, sillä välin kuin hänen puolisonsa istui kotona maanpakolaisuuden ja »leskeyden» yksinäisyydessä.
Galitsian kuningatar taas oli turhamielinen, loiston- ja huvinhaluinen nainen, joka menetettyään kruununsa murehtimatta jatkoi edelleen itämaisen hallitsijattaren riihotonta elämäntapaa, jota vastoin Palman herttua silloin tällöin turvautui kivääriinsä, koettaen päästä isänmaansa rajojen sisälle, mutta joka kerran lykkäsi se ankarana hänet takaisin surkuteltavan toimettomaan elämään. Viimemainittu oli oikeastaan enemmän roisto kuin vallantavoittelija, sillä hänen sotayrityksensä tarkoittivat ainoastaan rahan hankkimista rakastajattarien ylläpitoa varten; hänen poloinen herttuattarensa sai täten kokea onnettoman aviopuolison tunteita, jotka lienevät olleet yhtä kiusallisia kuin on jonkun pyrenealaisen ryövärin vaimon sieluntila silloin, kun mies on partioretkillänsä ja vaimo valmistuu yön tullen vastaanottamaan hänet haavoitettuna tahi kuolleena. Kaikki nämä karkoitetut hallitsijat käyttivät enää vain yhtä ainoaa mielilausetta, joka ei juuri soveltunut yhteen heidän ruhtinaallisten sukujensa entisten, komeiden sukutunnustuksiensa kanssa: »miksi tehdä mitään? … mitä varten?»
Kuningatar Frédériquen intoisiin ja kiihoittaviin mielenpurkauksiin vastasivat kohteliaimmat miehet hymyllä; naiset taas puhuivat teatterista, uskonnosta, veikeilystä ja muodeista. Vähitellen voitti tuo periaatteiden hiljainen masentuminen ja henkisten voimain väsähtyminen myöskin ylvään dalmatialaisen naisen mielen. Eläessänsä kuninkaan kanssa, joka ei välittänyt enää koko kuninkuudesta, ja kovin hidaskasvuisen ja heikon pikku Zaran kanssa, alkoi hänenkin joustava mielensä lannistua. Vanhasta Rosenista oli vähän seuraa, sillä hän istui päiväkaudet kansliassansa. Ruhtinatar Colette taas oli keveä lintunen, joka alinomaa siisti höyheniänsä; Boscovitsh tuntui hänestä lapsimaiselta ja markisitar vanhalta hupsulta. Tosin oli talossa vielä isä Alphée, mutta tuo kömpelö ja kuiva munkki ei ymmärtänyt viittauksia, ei kuningattaren salaisia kärsimyksiä eikä hänen povessansa asuvia pelkoja ja epäilyksiä. Näihin vaikutti ehkä myöskin alkavan talven kolkkous. St. Mandén metsä, joka kesäkauden oli kukoistanut vihreänä ja kukkeana ja hiljaisuudellansa tarjonnut hänelle maalaislepoa ja virkistystä viikon kuluessa, iloista, kirjavaa kansanelämää sunnuntaisin, seisoi nyt talven saapuessa autiona ja surullisen synkkänä taivaan pilveillessä ja usvien alinomaa metsälammesta uhotessa. Korppilaumat lentelivät mustien pensaiden yllä, harakat valmistelivat pesiänsä korkeiden puiden koukkuisille oksille ja alastomissa latvoissa häilyi omituisia naavamuodostuksia.