Tämä oli jo toinen talvi, jonka kuningatar vietti Pariisissa. Miksi tuntui tämä niin paljoa ikävämmältä ja surullisemmalta kuin edellinen? Hotellielämän meluahan ei voinut kaivata eikä myöskään mahtavan suurkaupungin hälinää. Ei, vaan samassa määrässä kuin kuningatar hänessä kuoleutui, paljastui hänessä nainen kaikkine heikkouksinensa, hyljätyn puolison tunteinensa ja kaipauksinensa päästä takaisin syntymämaahansa, josta hän oli karkoitettu.
Suuren salongin viereisessä lasigalleriassa oli hän antanut valmistaa itsellensä pienen, vilpoisen talvipuutarhan, mihin hän voi vetäytyä, kun tahtoi olla kaukana kaikesta kotihälinästä. Täällä vaaleilla seinäpapereilla verhotussa huoneessa, jonka kaikissa nurkissa nähtiin viheriöitseviä kasveja, voi hän istua päiväkauden katsellen ulos puutarhaan, jonka musta, syyssateiden uurtama maa ja lukuisat puut, alastomat ja ohuet oksat muodostivat harmajassa ilmassa epätasaisia, ääriviivaisia kuvioita näköpiiriin ikäänkuin vaskipiirros laatallensa; siellä täällä näkyi tummaa taustaa vastaan viheriöitseviä puksipuita ja rautatammia, jotka lumenkin alla säilyttivät värinsä puhkaisten valkovaipan terävillä oksillansa. Suihkukaivon kolmeen säiliöön virtaava vesi välkkyi kylmän hopean väriseltä; Daumesnilin puistotietä vastaan olevan korkean rauta-aidan tuolla puolen kulki raitiovaunuja häiriten vihellyksellänsä silloin tällöin metsäisen seudun hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ja heittäen taaksensa pitkän, raskaan savujuovan, joka kellertävän kuulakassa ilmassa häipyi niin vitkaan, että kuningatar voi seurata sitä kauvan aikaa ja nähdä sen vähitellen hälvenevän yhtä verkalleen kuin kului hänen oma elämänsä.
Oli sateinen talvinen aamu. Elysée Mérautin piti antaman ensimäinen opetustuntinsa kuninkaalliselle prinssille tässä kuningattaren haaveiden surullisessa pyhätössä, joka sinä päivänä muuttui oppihuoneen näköiseksi: työpöydällä lepäsi kirjoja ja vihkoja, kamari oli valaistu atelierin tai luokkahuoneen tapaan, vartalon mukaiseen mustaan pukuun puettuna istui äiti pienen kiilloitetun ompelupöydän ääressä katsellen tätä opettajan ja oppilaan ensimäistä yhtymystä, jonka alkaessa molemmat näyttivät yhtä kainoilta ja liikutetuilta. Pieni prinssi muisti hämärästi opettajansa suuren ja salamoivan pään, josta häntä oli huomautettu jouluaattona kappelin salaperäisessä hämärässä; hänen mielikuvituksessansa, jota rva de Silvis oli kehittänyt kertomillansa saduilla, esiytyi Elysée jonakin sellaisena omituisena ilmiönä kuin jättiläinen Robistor tai taikuri Merliu. Yhtä kummallisesti vaikutti pikku prinssi myöskin Elyséehen: tuossa sairalloisessa lapsessa, joka todellakin näytti paljo vanhemmalta kuin hän itse teossa oli, — sillä hänen otsajuovansa olivat niin syvät kuin olisi hänen harteillansa levännyt ne kuusi vuosisataa, joiden alusta hän sukupuunsa johti — näki Elysée valta- ja kansakuntain valitun herran ja hallitsijan. Vapisevin äänin ja vakavana puhutteli hän prinssiä näin:
»Armollinen prinssi», sanoi hän, »teistä on kerran tuleva kuningas… Sen vuoksi täytyy teidän oppia tietämään, mitä merkitsee olla kuningas… Kuunnelkaa siis tarkkaan sanojani ja katsokaa samalla minuun päin, niin saatte kunnioittavasta katseestani selvityksen sanoilleni, ell'eivät ne aina sattuisi olemaan kyllin selviä…»
Koettaen laskeutua lapsen käsityskannan tasalle selitti opettaja nyt hänelle sanoin ja vertauskuvin jumalallisen oikeuden dogmia, hallitsijain korkeaa kutsumusta maan päällä, he kun olivat välittäjiä Jumalan ja kansojen välillä, sitä edesvastausta, joka — raskaampana kuin muilla ihmisillä — lepäsi jo varhaisesta lapsuudesta asti heidän hartioillansa… Pikku prinssi ei luultavasti ymmärtänyt täydellisesti, mitä hänelle sanottiin, mutta ehkäpä tunsi hän hiukan sitä samaa virkistävää lämpöä, millä huolekas puutarhuri, harvinaista kasvia hoitaessansa, suojelee sen hentoa taimea ja hienoja juuria. Kuningattaresta taas, joka istui kumartuneena koruompeluksensa ylitse, tuntui se mieluisalta yllätykseltä, kun hän — vuosia turhaan varrottuansa — kuuli mielipiteitä ja ajatuksia, joita hän oli kätkenyt sielunsa syvimpään soppeen.
Kuinka kauvan olikaan hän uneksinut yksinänsä! Nyt sai hän mielestänsä selvityksen niin paljolle sellaiselle, minkä hän ennen oli tuntenut voimatta sitä itsellensä selittää. Hänen hämärämmät käsitteensä kuningasvallasta selvenivät ja saivat niin kauniin ja yksinkertaisen selityksen, että lapsikin melkein voi sen ymmärtää niinkuin opettajan tarkoitus olikin. Katsahtaessansa ylös ja tarkastaessaan noita karkeita piirteitä, jotka usko ja kaunopuheisuus teki niin eloisiksi, ei hän voinut olla vertaamatta häntä Kristianin kauniisiin, vaan välinpitämättömiin kasvoihin epäilevine ivahymyinensä.
Eikä hän voinut olla Mérautin sanoihin vertaamatta tuota ijankaikkista kysymystä: »mitä turhaa varten?» jonka hän oli kuullut kuninkaiden suusta, ruhtinattarien joutavia lörpötellessä. Nyt oli rahvaan keskuudesta kohonnut mies, kutojan poika, jonka elämäntarinan hän tunsi, koonnut katoavat kuninkaalliset muinaistarut: hän oli pelastanut tabernakelin pyhine esineinensä ja säilyttänyt pyhän tulen, joka leimusi hänen katseessansa ja vaikutti hänen innokkaissa sanoissansa. Oi, jospa Kristian olisi ollut tuollainen mies! Silloin he joko istuisivat vielä valtaistuimillansa taikka lepäisivät haudattuina niiden raunioiden alla! Ja kuinka omituista! Hänestä tuntui kuin olisi hän ennenkin kuullut tuon äänen ja nähnyt nuo kasvot! Mutta missä? Mistä muiston hämärästä kätköstä esiytyvätkään nuo sielukkaat piirteet ja nuo äänenpainot, jotka vaikuttavat hänen olemuksensa syvyyteen ja sydämensä salaiseen onkeloon?…
Sitten siirtyi opettaja kuulustelemaan oppilastansa … ei juuri siitä, mitä tämä taisi (sillä se ei kauvaksi aikaa olisi riittänyt), mutta opettaaksensa hänelle lisää kysymystenkin muodossa. »Kyllä, herra!… Ei, herra» olivat melkein ainoat vastaukset, jotka pikku prinssi voi antaa ja joiden ääntämiseen hän pani kaiken voimansa. Tämän teki hän niin kainon rakastettavasti kuin hamasta varhaisemmasta lapsuudesta aina naisten kasvattamat pojat usein tekevät. Kuitenkin koetti hän, tuo poloinen lapsukainen, etsiä kaikesta niistä keijukaisia ja kääpiöitä käsittelevistä saduista, joilla rva de Silvis oli täyttänyt hänen satunäyttämön tapaan työskentelevän mielikuvituksensa, etsiä muutamia piirteitä yleisestä historiastakin. Paikallansa istuen avusteli äiti häntä rohkaisevin, varmistavin ja kehoittavin sanoin. Sielunsa siivillä nosti hän lapsensa kuin pääskynen pesänsä lopullisesti jättäessänsä tekee ottaen mukaansa nuorimman poikasensa, jonka siivet eivät vielä ole lentokykyiset. Kun poikanen näytti epävarmalta, laskeutui äidin kirkas katse kuin laine oljenkorren ylimennessä laskeutuu; jos hän taas vastasi oikein, nosti hän voitonriemuisella hymyllä silmänsä opettajaa kohti. Kuukausiin ei hän ollut tuntenut tällaista hyvinvointia ja iloa. Pikku Zaran vahankarvainen iho ja sairalloisen raukeat lapsenkasvot näyttivät nyt purppuroivan terveyttä. Tuntui siltä kuin maisemakin olisi puhujan taikasanan voimasta menettänyt yksitoikkoisuutensa ja näyttänyt ainoastaan suuremmoisuutensa ja mahtavuutensa. Sillä välin kun kuningatar kyynärpäänsä varassa kuunteli opetusta ikäänkuin kumartuneena sitä koittavaa tulevaisuutta kohti, jolloin poika voitollisena palaisi esi-isiensä valtaistuimelle Laibachissa, tunsi Elysée ihailun väreitä katsellessansa hänen kasvojensa kirkastettua ihanuutta aavistamatta olevansa itse tuon ilmeen herättäjä. Tuolla kauniilla, agatinvärisellä otsalla näki hän kuninkaalliseksi diadeemiksi kiertyväin sankkojen kiharain risteilevät heijastukset.
Opetustuntia kesti vielä kellon lyödessä 12. Siinä suurehkossa salongissa, jossa pieni hoviseura joka aamu yhdessä söi aamiaista, alettiin jo kuiskaillen ihmetellä kuninkaan ja kuningattaren poissa-oloa. Hyvä ruokahalu ja ikävä odotus vaikuttivat, että näihin kuiskauksiin sekoittui hieman pahan tuulenkin tunteita. Boscovitsh, joka oli kuljeksinut pari tuntia valleilla katsellaksensa olisiko joku merkillisempi kasvi vielä säästynyt kylmältä vuodenajalta, seisoi nyt vilusta ja nälästä kalpeana valkoisen, muodoltansa alttarimaisen marmoriuunin edessä, jota toisinaan alttarina myöskin käytettiin, kun isä Alphée sunnuntaisin sen edessä luki kotimessuja.
Jäykkänä, suorana ja majesteetillisena istui markiisitar de Silvis sohvan nurkassa, vihreä samettipuku yllänsä, puuhka laihan kaulansa ympäri kierrettynä, ja nyökkäili surullisesti päällänsä kuiskaillessansa ruhtinatar Coletten kanssa. Rouva parka oli vallan epätoivoissaan, että hänen oppilaansa oli uskottu tuollaiselle … todellakin »mokomalle», jonka hän samana aamuna oli nähnyt harppaavan pihan poikki.