»Te olisitte epäilemättä säikähtänyt häntä, ystävättäreni!… Tukka näin pitkä… Ja ulkonäkö kuin mielipuolen… Mokomaa eivät muut löytäisikään kuin isä Alphée!…»
»Häntä sanotaan kovin oppineeksi», arveli ruhtinatar hajamielisenä.
Tästä toinen vain kiihtyi:
»Kovin oppineeksi!… kovin oppineeksi!… Tarvitseeko kuninkaan pojan rasittaa päätänsä kreikalla ja latinalla ollaksensa joku kuollut sanakirja!… Ei, ei, tiedättekös, pikku ruhtinatar, tuollaisten kasvatus vaatii erityisiä tietoja, jotka hän olisi saanut minulta. Minä olin toimeeni valmistaunut. Olen tutkinut tarkkaan apotti Diguetin teoksen 'Prinssien kasvatuksesta' ja tunnen täsmällensä hänen sääntönsä, joiden avulla prinssien on opittava tuntemaan ihmisiä ja pääsemään imartelijoista. Edellistä varten on hänellä kuusi, jälkimäistä varten seitsemän sääntöä. Näin ne järjestyksessänsä kuuluvat:…»
Ja sitten alkoi markiisitar lukea niitä nuorelle ruhtinattarelle, joka istui pyöreällä ja pehmeällä istuimella n.k. »puhvilla» vaaleansinisessä hameessansa, jonka laahus ulottui kauas lattialle. Markiisittaren puheesta ei hän välittänyt, vaan tähysteli kuninkaan suojiin vievää ovea ärtyisänä ja huomattavasti tyytymättömänä niinkuin kaunottaret ovat, ell'ei tule se henkilö, jonka vuoksi he ovat erityisesti pukeutuneet.
Päälletysten napitetussa pitkässä takissansa käveli vanha herttua Rosen edestakaisin huoneessa jäykkänä kuin automaatti ja säännöllisin askelin kuin heilarin käynti. Silloin tällöin seisahtui hän jonkun akkunan eteen ja katseli ulos pihalle tai puutarhaan otsa rypyissä kuin laivanupseerin, jonka on vastattava aluksesta.
Ja laiva näyttikin olevan hänelle kunniaksi: tiilestä muuratut, punaiset piharakennukset ja intendenttipaviljonki seisoivat siinä sievinä ja välkkyvinä sateesta, joka tulvasi taivaalta hienosti hiekoitetulle, kovalle pihamaalle ja uusille, puhtaiksi lakaistuille rappusille. Juuri tämä kaikkialla vallitseva järjestys ja sopusuhtaisuus se epäilemättä levitti — pilveilevästä taivaasta huolimatta — ympärillensä miellyttävän valaistuksen, joka heittyi myöskin lämpimään, matoilla varustettuun suureen salonkiin, missä kaikki näytti iloiselta ja hauskalta, alkaen valkoisista, kullatuista huonekaluista Ludvig XVI:n tyyliin aina vanhoilla koristeilla kaunisteltuihin seinäpanelauksiin, suuriin, upeihin peileihin ja pieneen kullattuun heilarikelloon saakka, joka aistikkailla silkkinauhoilla oli kiinnitetty erääseen peiliin.
Eräässä suuren salongin nurkassa oli muuan kaluston tyylinen hylly, jolla kapinallisten hävityksen tieltä pelastettu kuninkaallinen kruunu lepäsi lasilippaassansa. Kuningatar oli määrännyt, että sen piti olla jossakin nähtävänä »muistutukseksi kaikille», kuten hänen sanansa kuuluivat. Ja vaikka Kristian laskikin sen johdosta leikkiä arvellen, että diadeemi vaikutti kuin rococo ja antoi salille museomaisen leiman, niin täytyi kuitenkin myöntää, että tuo komea, keskiaikainen koristus läpimurrettuun kultakehykseen juotettuine jalokivinensä muistutti muinaisajan aatelista ja ritarillisuudesta keskellä edellisen sataluvun veikeilevää ja nykyajan monivivahteista kaunoaistia.
Pihalta kuului vaunujen jyrinää ja tulija tunnettiin heti kuninkaan ajutantiksi. Siis vihdoinkin joku edes!
»Myöhäänpä sinä tulet virantekoosi, Herbert!» sanoi herttua vakavasti.