Kaunis lohdutus rakastuneelle Herbertille, joka saa nukkua yksin ensi kerroksen suuressa makuusuojassa, neljä metriä katosta, ihailla Boucherin maalauksia ovien yläpuolella ja katsella seiniin sovitettuja korkeita peilejä, joissa hänen muotonsa näkyi lukemattomissa eri etäisyyksissä!
Toisinaan, kun hän oli vallan murtunut, niinkuin hän tänä iltana oli ollut, tunsi Coletten puoliso jonkunlaista itsekästä tyytyväisyyttä siitä, että hän sai viskautua vuoteellensa tarvitsematta antaa minkäänlaisia selvityksiä puolisollensa, noudattaa entisiä nuoren miehen mukavia tapojansa ja kääriä suuren silkkiliinan päänsä ympäri, sillä näin naurettavasti ei hän kauniin pariisittaren ivallisten silmien edessä koskaan uskaltanut pukeutua levolle ruvetessansa. Tuskin oli hän ehtinyt sänkyynsä ja laskenut päänsä koruompeluksilla ja ruhtinaallisella vaakunalla koristellulle päänalustalle, kun laskuluukku avautui ja uupunut, öitsevä kuninkaan ajutantti vajosi unhotuksen ja unen syvään kuiluun.
Mutta sieltä vedetään hänet jälleen ylös, koskapa hän unissansa tuntee jonkun valon liikkuvan edestakaisin silmiensä ohi ja kuulee ohuen terävän äänen vihlaisevan korvaansa:
»Herbert!… Herbert!…»
»Häh! Mitä nyt?… Kuka se on?…»
»Hyvä jumala, elkää toki huutako!… Minä se olen, Colette vain.»
Se oli todellakin Colette. Hän seisoi siinä vuoteen ääressä pitseillä koristetussa yöröijyssänsä, joka jätti kaulan avoimeksi ja jonka hihat riippuivat laajoina; vaaleat suortuvat ylös su'ittuina, kierrettyinä ja pöyryiselle kerälle käärittyinä seisoi hän siinä pienen lyhdyn vaaleassa valaistuksessa juhlallisesti ja totisesti katsoen heräävää puolisoansa. Mutta kun Colette oikein selvästi erotti Herbertin peljästyneen ja tuhman naaman tuon suuren silkkihuivin sisästä, jonka päät pitkien korvien lailla pistivät esille, ja kun vielä huomasi, kuinka naurettavalta tuo sankkaviiksinen mies näytti pääenkeli Mikaelin pukua muistuttavine yöpaitoinensa täytyi hänen hymyillä tuolle sankarille, joka vaikutti kuin huonosta unestansa herätetty porvarillinen kerskuri.
Mutta tämä Coletten hilpeys ei kauvan kestänyt. Vakavana laski hän yölampun pöydälle ja naisen ulkonäöllä, joka etsii riitaa, laski hän käsivartensa ristiin rinnalle, niin että pienet kädet lepäsivät pyöreillä kyynärpäillä, ja alkoi puhua välittämättä siitä, oliko ruhtinas ehtinyt oikein valveutuakaan:
»Onko tämä teidän mielestänne oikeaa elämää, tämä!… Joka päivä palataan kotiin vasta klo 4 aamulla!… Soveltuuko se mielestänne — naineelle miehelle?»
»No, mutta rakkahin ystävättäreni! (Tässä hän äkkiä keskeytti puheensa viskaten pois silkkihuivin päänsä ympäriltä)… Syytön minä siihen olen!… Minä en toivoisi muuta kuin päästä mitä pikemmin takaisin pikku Coletteni, oman rakkaan vaimoni luo, jota…»