»Lukekaa te.»
Uutinen koski Laibachin valtiopäivien istuntoa ja sen päätöstä, että maanpakolaiselle kuningasperheelle luovutettaisiin takaisin kaikki sen pidätetty omaisuus, arviolta kaksisataa miljonaa, ja tapahtuisi tämä sillä nimenomaisella ehdolla…
»Bravo!…» huusi Kristian nenä-äänellänsä. »Sepä mainiota se…»
»Jatkakaa!» käski kuningatar ankaralla äänellä.
— »Sillä nimenomaisella ehdolla, että Kristian II itsensä ja jälkeläistensä puolesta luopuu kaikista vaatimuksista Illyrian kruunuun.»
Yleinen harmin purkaus valtasi koko seurueen. Vanha herttua Rosen oli tukehtumaisillansa ja isä Alphéen posket vaalenivat palttinan karvaisiksi samalla kun hänen partansa näytti entistä mustemmalta.
»Siihen täytyy vastata … tuollaista loukkausta ei voi jättää sillensä», sanoi kuningatar etsien vihasta säihkyvin silmin Mérautia, joka jo lyijykynällä teki muistoonpanojansa pöydän päässä.
»Mielestäni voitaisiin siihen vastata tähän tapaan», sanoi tämä lähestyen hoviseuraa ja lukien julki jollekin edustajalle osoitetun julistuksen Illyrian kansalle, jossa kuningas — hylkäämällä tehdyn tarjouksen — lohduttaa ja perheisän hellällä tavalla rohkaisee kansaansa, jonka toistaiseksi täytyy kaivata kuninkaallista huonettansa.
Kuningatar taputti käsiänsä ihastuneena ja ojensi kirjelmän
Boscovitshille.
»Pian, pian! kääntäkää se ja lähettäkää se hetipaikalla! Onhan se teidänkin ajatuksenne, sire!» jatkoi hän muistaen samassa, että kuningas oli itse läsnä ja että kaikkien silmät olivat luodut heihin.