»Tietysti, tietysti!» vastasi kuningas hämmästyneenä ja kynsiänsä pureskellen. »Tuo kaikki on sangen kaunista, mutta … tarkoitan, että … tulemmeko toimeen ilman noita…»
»Tulemmeko toimeen?… Tulemmeko toimeen ilman noita miljonia… Onko tuo kuninkaan puhetta vai?»
Kuningas vastasi rauhallisesti:
»Niin, vaikka olimmekin päättäneet tulla vähimmällä toimeen, täytyi meidän kuitenkin vihdoin antautua Ragusassa, kun leipä loppui!…»
»Entä sitten? Jos meiltä toistamiseen loppuisi leipä, niin voimmehan ottaa pussit selkäämme ja — kerjätä muiden ovilla!… (Tavallinen dalmatialainen puheenparsi; sanasta sanaan: 'käydä ovilla.'). Mutta kuningas ei antaudu…»
Tämä eripuraisuus suistuneiden ruhtinaallisten puolisojen välillä Pariisin laiteilla sijaitsevan salongin näyttämöllä oli tavallansa varsin omituinen tapaus. Erotus taistelusta väsyneen, rohkeutta ja kaikkea voimaa puuttuvan kuninkaan ja vakaumuksen intoisaa tulta palavan kuningattaren välillä oli todellakin silmäänpistävä: toisella puolella tuo hento ja luonteva kuningas, jonka naisellinen tunteellisuus ilmestyi koko olennossa ja tavassa käyttää hienoja, valkeita käsiänsä, kantaa avaraa, häilyvää pukuansa, kosteasti kiiltävää, kiharaista otsatukkaansa, toisella taas tuo hoikka ja pitkä kuningatar leveällä kauluksella varustetussa ratsupuvussaan, johon kuului pystykaulus ja vakavaa tummaa pukua keventävät kapeat, valkoiset kalvostimet, poskipäiltänsä sisäistä lämpöä punoittavana, tulisilmäisenä ja kultakutrisena kaunottarena.
Nyt vasta selvisi äkkiä Mérautille, millainen tämä kuninkaallinen parikunta itse teossa oli.
Kristian käännähti äkkiä herttua Roseniin, joka tämän kohtauksen aikana oli alla päin seisonut uunia vastaan nojautuneena.
»Rosen!»
»Teidän majesteettinne käskee?»