Kirjelmää allekirjoittaessansa kuiskasi hän Mérautille:
»Katsokaapas rva de Silvistä!… Eikös hän näytä siltä kuin aikoisi hän pian alottaa laulun: oi, tumma metsä j.n.e.»
Pikku prinssin kanssa puutarhasta palaava markisitar toi todellakin tullessansa dramallisen ilmakehän; sellaisena kuin hän nyt seisoi salissa viheriällä sulkatöyhdöllä varustetussa hatussansa, samettisissa nyöriliiveissänsä ja käsi sydämellä näytti hän — taapäin nojaavasta, romanttisesta asennostakin päättäen — aikovan aloittaa cavatinan jostakin operasta.
Julistusta, joka luettiin julki Illyrian eduskunnassa ja julkaistiin kaikissa sanomalehdissä, levitettiin Elyséen kehotuksesta sitä paitse, kuninkaan omakätisella nimikirjoituksella varustettuna, tuhansittain ympäri koko Illyrian valtakuntaa, minne isä Alphée sai ne salaa kuljetetuiksi tullirajan ohi »hartaus-esineiden» nimellä, öljypuisten rukousnauhaan ja Jerikon ruusujen kanssa. Kuningasmieliseen puolueeseen vaikutti tämä teko sangen kannustavasti. Olletikin vastaanotettiin tämä kuninkaallisen kaunopuheisuuden tuote suurella innostuksella Dalmatiassa, jonka väestön keskuudessa tasavaltalaiset periaatteet eivät olleet saavuttaneet menestystä. Papisto luki sen useissa pitäjissä julki saarnatuolista ja kerjäläismunkit, jotka kiertelivät maaseudulla talosta taloon keräten pusseihinsa voi- ja muna-almuja, lahjoittivat näiden palkkioksi kansalle kappaleen tuota painettua kirjelmää. Eikä aikaakaan sai kuningas vastaanottaa lukemattomilla nimikirjoituksilla ja — kirjoitustaidon puutteessa — liikuttavilla »puumerkeillä» varustettuja adresseja erityisesti valittujen pyhiinvaeltajain kautta.
St. Mandén pieneen palatsiin saapui joka päivä kalastajia ja kantajia Ragusasta, musta kaapu komean turkkilaisen pukunsa yli heitettynä, ja sivistymättömiä talonpoikia Morlachista, lammasnahkaiset, olkinauhoilla nilkoista sidotut opanke-kengät jaloissa. Joukottain tulivat he Pariisista raitiovaunuissa, joissa näiden muukalaisten tulipunaiset kaaput, rimsuiset koreat vyöt ja välkkyvillä metallinapeilla varustetut, lyhyet takit räikeästi poikkesivat muiden ihmisten pariisilaisista kuoseista. Nopein askelin astuivat he pihan poikki pysähtyen ujoina aliseen eteiseen, missä he kuiskaillen keskustelivat toistensa kanssa, kunnes kuningas laski heidät puheillensa.
Méraut oli läsnä kaikissa näissä tilaisuuksissa ja tunsi itsensä kovin liikutetuksi noita kaukalaisia katsellessansa. Tällaisen innostuksen vaikutuksesta heräsi hänen lapsuutensa tarina uuteen eloon. Reynha'an pikku porvarein vaellukset Frohsdorfiin, kotiseudun väestön uhraukset näitä matkoja varten, niiden vaatimat valmistukset ja palaus kotiin, missä kukaan heistä ei tahtonut myöntää pettymystänsä matkan suhteen, kaikki tämä muistui elävästi Mérautin mieleen, samalla kun hän surulla huomasi, kuinka hajamielisenä ja välinpitämättömänä kuningas Kristian esiytyi näitä vaeltajia kohtaan, huokaisten helpoituksesta, kun oli heistä päässyt.
Itse teossa oli kuningas näet kerrassansa ikävystynyt näihin käynteihin, jotka häiritsivät häntä huvituksissansa ja pakottivat hänet viettämään kotona kokonaisia pitkiä iltapäiviä. Kuningattaren vuoksi hän kuitenkin alistui tähän; mutta niin pian kuin hän muutamilla jokapäiväisillä loruilla oli vastannut kaukalaisten poloisten kyyneleisiin uskollisuuden ja alamaisuuden osoituksiin ja päässyt heistä vapaaksi, teki hän heistä pilkkaa piirustellen pöydän päässä ivakuvia heistä, ylenkatseellinen hymy huulillansa. Niinpä oli hän kerran piirustanut Branizzan kalastajakunnan vanhimman, leveänaamaisen, italialaisen ukon, jonka paksut posket riippuivat leukapieliä alempana ja jonka pyöreistä, säikähtyneen höperösti mulkoilevista silmistä kyyneleet tippuivat leu'alle. Tämä mestariteos kierteli seuraavana päivänä ympäri aamiaispöydässä, jolloin kaikki nauroivat sille ja säestivät toisiansa leikkisillä ihmettelyhuudahduksilla.
Vanhan herttuankin linnunnokka kurtistui tavattoman hyvän tuulen merkiksi eikä hän muuten mikään kansanystävä ollutkaan. Boscovitsh nauroi äänekkäästi alamaisinta hyväksymistänsä ja ojensi piirustuksen sitten Mérautille. Tämä katseli sitä hetkisen ja antoi sen naapurillensa sanaa sanomatta. Kuningas, joka istui pöydän päässä, huomautti silloin julkealla nenä-äänellänsä:
»Teitä ei naurata, Méraut … ja kuitenkin on ukko sangen hauskan näköinen vai mitä?»
»Minua ei tosiaankaan naurata, armollinen herra … sillä tuo on kuin isäni muotokuva.»