Vähän myöhemmin sai Elysée tahtomattansa olla todistajana kohtauksessa, joka täydellisesti valaisi Kristianin luonteen ja hänen suhteensa kuningattareen.
Oli eräs sunnuntai. Iltamessu oli päättynyt. Kuninkaallinen palatsi oli pukeutunut juhla-asuun: rautaiset ristikkoportit Herbillonin kadulle päin olivat avatut ja kaikki livreepukuiset lakeijat ja palvelijat seisoivat kuin paraatissa viheriöitsevillä kasveilla koristetussa porraskäytävässä. Tänään odotettiin tärkeitä vieraita: Illyrian valtiopäivien kuningasmielisen puolueen lähetystö, johon kuuluivat ryhmän etevimmät ja vaikuttavimmat miehet, olivat ilmoittaneet saapuvansa vakuuttamaan kuninkaallensa uskollisuutta ja alamaisuutta ja neuvottelemaan hänen kanssansa, mihin toimenpiteisiin heidän oli ryhdyttävä lähimmässä tulevaisuudessa kuninkaan eduksi ehkä toimeenpantavan valtiokeikauksen suhteen. Tapaus oli siis sangen tärkeä, kaivattu ja asianomaisessa järjestyksessä kuninkaallisille ilmoitettu.
Juhlatilaisuutta suosi ihana talvinen päivänpaiste, joka säteillänsä kultasi suuren, tyhjän vastaanottosalin, kuningasta varten valtaistuimeksi asetetun korkeaselkäisen nojatuolin ja kimaltavia säkeniä välkkyvät hallitsijan kruunun rubinit, safirit ja topasit.
Sillä välin kuin kaikkialla oltiin alinomaan liikkeessä ja silkkilaahukset kahisivat eri kerrosten porraskäytävissä, puettiin pikku prinssi pitkiin punaisiin sukkiin, samettipukuun ja venetialaisilla pitseillä koristettuun kaulukseen, toimitus, jonka aikana hän muistutteli itsellensä viikon kuluessa opetettua juhlapuhettansa. Herttua Rosen seisoi täydessä univormussa, rinta kunniamerkeillä melkein peitettynä ja asennolta suorempana ja jäykempänä kuin koskaan ennen odottaen hetkeä, jolloin hänen oli saatettava lähetystö sisään. Méraut, joka tahallisesti pysyi loitompana tästä komeudesta, istui tällä välin työhuoneessa miettien lähestyvän vastaanoton seurauksia. Vilkkaassa, etelämaalaisessa mielikuvituksessansa näki hän kuninkaallisen perheen juhlasaatossa palaavan Laibachiin kanuunain paukkuessa, kellojen soidessa ja katujen kukitettuina iloitessa. Hän näki kuninkaan tulevan kuningattarensa kanssa ja heidän edessänsä pikku Zaran, hänen miettivän, vakavan, rakkaan oppilaansa, jota tämä hänen lapselliselle ijällensä liian mahtava tapaus ajattelutti, tämän kansakunnalle annetun tulevaisuuden toivon tieltä, joka kohotti vanhempainkin suuruutta, väistyivät nämä jo nuorina syrjään esi-isiensä joukkoon. Ihanan kaunis sunnuntaipäivä ja iloiset kellot, joiden ääni väristen kaikui kirkkaassa päivänpaisteessa, lisäsivät hänen toiveitansa tästä juhlatilaisuudesta, joka ehkä saisi Frédériquen äidillisestä ylpeydestä tyytyväisenä lähettämään hänellekin jonkun hymyilyn lapsukaisen pään ylitse.
Pian kuului suurelta hiekoitetulta pihalta, missä kellojen kilinällä ilmoitettiin vieraiden tulo, hovivaunujen raskas kolina: lähetystöä hotellista noutamaan lähetetyt vaunut palasivat takaisin. Sitten lyötiin vaunujen ovet kiinni ja pylväs-eteisen ja salin matoilla kuului askelia, joihin sekausi kunnioittavan puheen humua. Seurasi pitkä vaitiolo. Méraut ihmetteli, sillä hän odotti saavansa kuulla kuninkaan nenä-äänellänsä pitävän tervehdyspuheen. Mitä siellä siis tapahtui? Ja miksi tämä keskeytys juhlamenojen määrätyssä kulussa?
Samassa näki hän miehen, jonka hän otaksui olevan vierashuoneessa virallisessa vastaanottopuuhissa, tulevan jäykin, väsynein askelin vilunkirkkaan puutarhan tummaa puistokujannetta ikäänkuin muurin seinämiä varaten. Nähtävästi oli hän hiipinyt sisään Daumesnilin kadun puolella kasvavain murattiköynnösten peittämän takaportin kautta ja lähestyi nyt verkallensa ja vaivalloisesti taloa. Elysée otaksui ensin hänen joutuneen tähän tilaan jonkun kaksintaistelun tai muun onnettomuuden kautta. Hetkisen kuluttua kuuli hän jonkun yläkerroksessa kaatuvan maahan kolistellen kotvan huonekaluja ja viistellen seinäverhoja, kunnes tuo »joku» vaipui lattialle vetäen pudotessansa alas joitakin esineitä. Tämä vakuutti Mérautin äskeisessä otaksumisessa.
Hän riensi nopeasti ylös kuninkaan luo. Kristianin kamari, joka oli puoliympyränmuotoinen ja sijaitsi palatsin päärakennuksessa, oli lämmin, tivistetty silkkikankailla ja verhottu purppuraisilla tapeteilla; pitkin seiniä, joilla riippui vanhoja aseita, nähtiin divanisohvia ja matalia tuoleja, joiden edessä leijonan ja karhunnahkoja. Tämän melkein itämaisesti veltostuttavan ylellisyyden keskessä nähtiin yksinkertainen, pieni telttasänky. Kuningas seurasi tässä vanhaa, spartalaisen yksinkertaista perheen tapaa, jota miljonanomistajat ja hallitsijat mielellänsä noudattavat.
Ovi oli auki.
Hattu takaraivolla, turkiksilla päärmätty päällystakki puoleksi avattuna, niin että rutistunut, tahrautunut paidanedus ja avautuneen kaulaliinan riippuvat päät näkyivät, seisoi kuningas Kristian seinää vastaan nojautuen, niin täydellisesti ryvettyneen näköisenä kuin yönsä hummannut mies olla voi. Suorana ja ankarana seisoi kuningatar hänen edessänsä ja hänen matala, toruva ja kovin vapiseva äänensä osoitti, kuinka kovasti hän ponnisteli säilyttääksensä mielenmalttinsa:
»Sen täytyy … sen täytyy tapahtua… Tulkaa nyt!»