Hiljaa ja häpeisen näköisena vastasi Kristian:
»Minä en voi… Näettehän, ett'en voi… Myöhemmin … minä vannon…»
Sitten soperteli hän lapsen äänellä jotakin anteeksi pyynnöksi, ja hymyili hupsun typerää hymyä… Juonut hän ei ollut… Oh! Ei suinkaan, vaan … ilma ja kylmä vaikuttivat pahoin … päivällisen jälkeen.
»Niin, niin… Tiedän kyllä… Mutta sama se! Teidän täytyy tulla alas… Kunhan he vain saavat nähdä teidät!… Kyllä minä puhun heille … ja tiedän myöskin, mitä heille on puhuttava.»
Mutta kun kuningas pysyi hievahtamatta paikallansa ja vaikeni unen painosta, joka alkoi vetää harsonsa noille hirmuisen raukeille kasvoille, ei kuningatar voinut enää hallita itseänsä:
»Mutta ettekö te ymmärrä, että tässä on kysymyksessä koko teidän tulevaisuutenne?… Kristian, tällä hetkellä pelaat sinä pois sekä oman että poikasi kruunun!… Kas niin, tule nyt … minä pyydän … minä tahdon sen.»
Kuningatar oli mainio tuossa voimakkaassa asennossaan ja hänen säihkyvät silmänsä tenhosivat ihan kuninkaan. Hän hallitsi tämän pelkällä katseellansa, jolla hän koetti voimistaa puolisonsa, auttoi hatun hänen päästänsä ja riisui hänen yltänsä tuon viiniltä ja sikarin sauhulta tuoksahtavan päällystakin. Kuninkaan onnistuikin nousta raukeille jaloillensa ja astua muutamia horjuvia askelia eteenpäin kuningattaren avulla, jonka marmorikylmiin käsiin hän tarttui omilla kuumeisillansa.
Yht'äkkiä tunsi kuningatar hänen sittenkin alkavan vajota permannolle, jolloin taluttajatar peljästyneenä peräysi taapäin ja tyrkkäsi hänet voimakkaasti inholla luotansa, niin että hän vaipui pitkällensä sohvalle. Heittämättä sen koommin silmäystäkään tuohon liikkumattomaksi mykertyneeseen ja jo kuorsaavaan möhkäleeseen, poistui hän kamarista kulkien suorana ja puoleksi suljetuin silmin aivan Elyséen ohitse, tätä kuitenkaan huomaamatta, ja mutisten unissakävijän tajuttomalla, surullisella äänellä:
"Alla fine sono stanca de fare i gesti de questo monarcaccio…" [Minä olen jo väsynyt tekemään tuonlaisen kuningasrentun liikkeitä…]