Ja aina sama lisäys: »kenraalin vaivannäkö tekee» … sen ja sen summan. Tämä kenraali mainitaan lukemattomissa asioimiston laskuissa.
Jos Tom silloin ansaitsikin paljo rahaa, niin menetti hän myös paljo, ell'ei juuri peliin, hevosiin ja naisiin, niin muiden hullujen ja lapsellisten oikkujen tyydyttämiseksi, hurjan mielikuvituksen kujeellisimpien keksintöjen toteuttamiseksi, sillä tie unelmasta toteutukseen oli hänen aivoissansa kovin lyhyt. Kerran halusi hän akasia-kujannetta maatalonsa kulkutien varteen. Kun nämä puut ovat kovin hidaskasvuisia, niin ei tuota Tomin päähänpistoa voitu heti toteuttaa muuten kuin hankkimalla täys-kasvaneita puita; sen vuoksi kulki pitkä jono suuria kuormakärryjä viikkokauden pitkin Seinen alastonta ja ainoastaan tehtaanpiipuilla koristettua rantaa kuljettaen yksitellen noita kauniita puita, joiden vihreät latvat kärryjen liikkeestä häilyvine oksinensa heittivät väräjäviä varjojansa veden pinnalle. Englantilaisten pörssiylimysten tapaa noudattaen asui Tom Lewis kaupungin ulkopuolella olevalla maatilallansa koko vuoden; maatalo oli alussa muuten ainoastaan pieni, yksikerroksinen ja vinnillä varustettu rakennus, mutta komistui vähitellen suuremmoiseksi ja vaati vuosittain hirmuisia kustannuksia. Sikäli kuin asiat laajenivat ja menestyivät laajentui maatilakin, toinen rakennus ostettiin lisää toisensa jälkeen, erityinen puisto istutettiin uusille tiluksille, joita pian taas lisättiin ostoilla puistosta alkavia peltoviljelyksiä varten. Koko maatila sai hänen personallista kauneusaistiansa, turhamielisyyttänsä ja englantilaista taipumustansa liioitteluun, johon sekausi myöskin poroporvarillisuutta ja taiteellisia haaveita. Oikeastaan oli talo rakennettu tavalliseen tyyliin ja niin että jäljestä päin koroitettujen lisäkerrosten päälle oli tehty marmorikäsipuilla ja nurkissa götiläisillä torneilla varustettu tasakatto italialaiseen tyyliin. Tältä tasakatolta vei silta toiseen sveitsiläistyyliseen, parvekkeilla, puuveistoksilla ja murattiköynnöksillä koristeltuun rakennukseen, joka oli tiilimuureiksi laastittu; muuten oli rakennus runsaasti koristeltu pikku torneilla, hammasharjanteilla, tuuliviireillä y.m. Puistossa taas vilisi paviljonkeja, näköalatorneja, kasvihuoneita ja vesisäiliöitä, joita paitse vesinostolaitosta varten rakennetun suuren ja tumman linnoituksen yllä kohosi tuulimylly, jonka ohuet, heikommallekin tuulenpuuskalle alttiit siivet alinomaa läiskyivät ilkeästi vikisten pyöriessänsä.
Sillä kapealla kaistaleella, jota myöten Pariisin laiteita kiertelevät junat kulkevat, näette rautatievaunujen akkunasta joukon omituisia huviloita vilisevän ohitsenne harhanäkyinä ja haavekuvina, jotka alkuaan olivat syntyneet jonkun kauppiaan vallattomissa ja sekavissa aivoissa. Näiden joukossa oli yksi, joka kilpaili Tom Lewisin huvilan kanssa: sen omistaja oli Lewisin naapuri Spricht, tunnettu naisräätäli Spricht. Hänkin oleskeli Pariisissa ainoastaan sen aikaa, minkä liikeasiat välttämättä vaativat s.o. kolme tuntia ehtoopäivällä, jolloin hän suuressa huoneistossansa bulevardilla vastaanotti pukuasioista neuvottelevia liikeystäviänsä palataksensa heti sen jälkeen takaisin Courbevoieen. Salaperäiset syyt tähän syrjään vetäytymiseen kävivät esille siitä kirjekokoelmasta, jonka tämä kaikkein naisten »rakas» tai »kallis» hra Spricht säilytti lyonilaisten tehtaittensa silkkikangas-näytteiden seassa laatikoissansa; tämä huolellisella käsialalla ja suurkaupungin hienoimmin hansikoiduilla kätösillä hoidettu kirjeenvaihto osoitti selvästi onnellisella naisräätälillä olevan hyviä tuttavuuksia, joiden laatu kuitenkin katkaisee kaikki suhteet hänen ja toisten ammattiveljien välillä. Täällä maalla elääkin hän vallan yksin lukuunottamatta muutamia köyhiä omaisia, joita hänelläkin nousukkaana oli ja jotka täällä vapaasti nauttivat hänen sukulaisrakkaudestansa. Ainoa huvitus hänen maalaiselämässänsä, joka muistutti eläkkeelle asetetun teloittajan vanhuuden lepoa, oli kilpailu naapurin J. Tom Lewisin kanssa; toisiansa kohtaan tunsivat nämä naapurukset muuten ylenkatsetta ja vihaa tietämättä oikein syytä tähän poistamattomaan epäsopuun.
Kun Spricht rakentaa jonkun tornin — Spricht on saksalainen ja rakastaa kaikkea romantista, kuten keskiaikaisia linnoja, torneja ja raunioita — niin rakentaa Tom Lewis jonkun lasiverannan. Kun Tom revittää maahan jonkun muurin, tekee Spricht samoin kaikille aituuksillensa. Kerran rakensi Tom sivupaviljongin, joka riisti Sprichtiltä näköalan St. Cloudiin päin. Heti paikalla kohotti Spricht saman verran kyyhkyslakkansa yläosaa. Tom vastasi koroittamalla koko asuntorakennustansa lisäkerroksella. Spricht ei sillä ollut nolattu. Molemmat jatkoivat talojensa asteittaista koroittamista hankkien lisää työväkeä ja tiiliä, kunnes myrsky eräänä yönä vaivatta kaatoi kumoon kummankin omistamat rakennukset, jotka olivat liian huonokuntoista tekoa. Toisen kerran iaas oli Spricht tuonut Italiasta palatessa mukanansa oikean venetialaisen gondolivenheen, joka sai sijansa sitä varten kartanon läheisyyteen tehdyssä venhevajassa. Viikkoa myöhemmin kuului ankara puhkutus Tomin puolelta ja savua tupruttava höyryalus lähti liikkeelle hänen laiturinsa nenästä piesten potkureillansa veteen heijastuvia kartanon kattoja, torneja ja hammasharjannetta.
Tällaista loistoa ylläpitämään tarvittiin juuri keisarikauden liike-aika; mutta se ei, sen pahempi, ijäinen ollut, vaan loisti ja hävisi. Sota, piiritys ja ulkolaisten poistuminen aikaansai mahdottomia vaurioita molemmille kauppiaille. Olletikin kärsi Tom Lewis siitä; saksalainen sotaväki hävitti hänen maakartanonsa, jota vastoin Spricht säästyi kaikilta onnettomuuksilta. Rauhanteon jälkeen jatkui kilpailu naapurusten välillä sentään edelleen, vaikka heidän varallisuutensa ei enää ollutkaan yhtä suuri. Naisräätäli voitti liikeystävänsä takaisin, mutta Tomin rikastuttajat olivat ainaiseksi hävinneet. Kukaan ei juuri välittänyt enää Tomin »nopeudella ja vaiteliaalla hienotunteisuudella toimitetuista tiedusteluista» eikä tuota salaperäistä kenraalia enää nähty asioimistossa nostamassa epäiltäviä osinkojansa. Muut olisivat Lewisin sijassa jo supistaneet menopuolta. Mutta tällä peevelin miehellä oli voittamaton tottumus menettää paljo ja näyttipä siltä kuin ei hän olisi voinut pitää rahoja kädessänsä.
Ja sitä paitse oli Spricht yllyttämässä, vaikka hän sotatapahtumain jälkeen olikin synkkä kuin maailman lopun ennustus ja rakennutti puistonsa perälle Pariisin kaupungintalon tulipalossa mustuneita muureja jäljittelevän raunion. Sunnuntai-illoin valaistiin tämä torni bengalitulella ja kaikki Sprichtiläiset kertyivät vaikeroimaan sen ympärille. Se vasta synkkää oli! J. Tom Lewis taas, joka vihasta kilpailijaansa kohtaan oli liittynyt tasavaltalaisiin, juhli uudesta syntyneen Ranskan kunniaksi toimeenpanemalla kilpa-ajoja, kilpapurjehduksia ja ruusukuningatarten seppelöimisjuhlallisuuksia. Erästä tällaista tilaisuutta varten noudatti hän muutamana suviehtoona iloisen mielialansa puuskauksessa soittokunnan Elyséen kentiltä, missä par'aikaa oli konttoritunti, kotiinsa Courbevoieen, minne se saapui hänen laivallansa täysissä purjeissa ja iloisesti matkalla soitellen.
Tämä elämä kartutti Tomin velkoja, mutta englantilainenpa ei näistä välittänyt. Kukaan ei ymmärtänyt paremmin, juhlallisemmin ja hävyttömämmin vaimentaa ärtyviä velkojia kuin hän. — Ei edes asioimiston hyvin opetetut kauppapalvelutkaan voineet uteliaammin tutkia heille lähetettyjä laskuja kuin Tom, joka sitten viskasi ne ylevällä kädenliikkeellä laatikkoon. Kukaan ei ollut niin nokkela kuin hän keksimään maksuhetkellä verukkeita ajan voittamiseksi. Juuri ajan voittaminen oli Tom Lewisin menettelyn tarkoitus, sillä hän toivoi yhäti jotakin tuottavaa tilausta, jotakin »suurta kaappausta» niinkuin sitä »rahajoutolaisten» kuvakielellä nimitetään. Mutta turhaan valjastutti hän »cabinsa» eteen ja ajeli avoimin silmin ja suu ammollansa ympäri Pariisin katuja vainuten ja vakoillen kenen hän kitaansa niellä voisi: vuodet vierivät, eikä tuota onnen potkausta kuulunut.
Kun asioimisto eräänä iltana surisi väkeä täynnä tuli pääluukulle eräs pitkä, velton ja ylhäisen näköinen nuori mies, jonka katse oli ivallinen, kasvot kalpeat ja vähän turvonneet ja ohuet viikset sirosti kierretyt. Hän tahtoi puhutella Tom Lewista. Erehtyen ylvään kysyjän tarkoituksesta luuli kauppapalvelija häntä joksikin saamamieheksi, koska hän esiytyi niin mahtavasti, ja koetti vuorostansa vääntää kasvonsa niin ylenkatseelliseen hymyyn kuin mahdollista. Mutta terävällä äänellä, jonka nenäsointu vaikutti melkein hävyttömästi, käski herrasmies silloin »mokoman pöyhön» heti paikalla rientää ilmoittamaan isännällensä, että Illyrian kuningas halusi puhutella häntä. »Ooh! anteeksi, sire…» Sisällä olevan, eri kansallisuuksiin kuuluvan väkijoukon keskuudessa syntyi huomattava uteliaisuus nähdä Ragusan sankari. Kaikista avonaisista osastoista syöksi parvi liikeapulaisia saattamaan hänen majesteettiansa Tom Lewisin luo; tämä ei ollut vielä saapunut, mutta tuokiossa täytyi hänen olla täällä.
Tämä oli ensimäinen kerta, kun Kristian itse kunnioitti asioimistoa käynnillänsä. Muuten oli näet herttua de Rosen toimittanut pikku hovitalouden kaikki asiat. Mutta tällä kertaa oli kysymys niin tuttavallista ja arkaluontoista laatua, ettei kuningas uskaltanut uskoa sitä edes hidasveriselle ja vaiteliaalle ajutantillensakaan… Hän aikoi vuokrata pienen huoneiston erästä sirkusratsastajatarta varten, jonka hän oli koroittanut Amy Fératin sijalle, ja tarvitsi kalustetun asunnon, palvelijat, tallin ja helpon sisäänpääsyn — kaikki vuorokauden kuluessa. Kysymys oli siis voimanponnistus, josta ainoastaan Lewisin asioimisto voi kunnialla suoriutua.
Odotussalissa oli ainoastaan pari nahalla päällystettyä nojatuolia, kapea kaasu-uuni, jonka hiljainen tuli näyttää heittävän heijastuksensa loitompaa, sinisellä pöytäliinalla peitetty pieni pöytä ja sillä Bottinin osoitekalenteri. Toinen puolisko huoneesta, joka oli eristetty korkealla ristikkoseinällä ja sinisillä verhoilla, oli kalustettu pulpetilla, jolla hiekkarasiain, viivottimien, kääntöveitsien ja kynänpyyhkeiden vieressä oli kirjahylly samankokoisine, viheriäkantisine konttorikirjoinensa, jotka seisoivat siinä säännöllisessä rivissä kuin preussilaiset sotilaat paraatissa. Tässä pikku huoneessa vallitseva järjestys ja huonekaluston siisteys tuotti kaikkea kunniaa tilapäisesti poissaolevalle, vanhalle kasörille, joka täällä vietti pelonalaiset päivänsä.