VI.
Maanpakolaiset »mustalaiset».
»Niin! Niin! Tuon nuotin me jo tunnemme!… 'Oh! Yes!… Goddam…
Shocking!…' Tuota rahaa käytätte te, kun ette tahdo maksaa ettekä
vastata mitään… Mutta Bibin kanssa se ei enää käy laatuun…
Tehkäämme välit selviksi, vanha veijari…»
»Mutta, mestari Lebeau, te puhutte todellakin minulle niin kiivaasti, että…» intti toinen englanniksi murtaen.
Sanoaksensa tuon sanan »kiivaasti», jonka hän ylpeydellä säilytti sanavarastossansa, käyttäen sitä pari kolme kertaa peräkkäin, ojentautui J. Tom Lewis ta'apain, että rintapitsistö vetäysi ylös suurta, valkoista kaulaliinaa kohti, joka hänellä aina oli kierrettynä kaulan ympärille kuin milläkin englantilaisella papilla. Samalla alkoivat hänen avonaisten silmiensä terät pyöriä tehden mahdottomaksi lukea hänen ajatuksiansa; peittäen luihun ja luikertelevan katseensa puoleksi suljettujen silmäluomiensa ta'a vastasi vastustaja englantilaisen veijarin kaunopuheliaisuuteen kujeillen leukansa kapeaksi ja sileäksi kärpänkuonoksi. Vaaleine, käherrettyine ja hyvin kammattuine tukkinensa ja vakavine, mustine pukuinensa muistutti kamaripalvelija Lebeau kaikissa suhteissa huolellisen asunsa takia jotakin tuomaria vanhasta Chateletista. Mutta kun ihmisen todellinen luonne juuri riitaisuuksissa ja vihan purkauksissa parhaiten ilmenee, näytti tämä hyvin kasvatettu ja kynsiltäänkin siisti entinen hovilakeija, joka oli ollut niin suosittu mies Tuileriesin kuninkaallisissa eteishuoneissa, pian tapansa osoittautuen kauhean ahneeksi, saaliinhimoiseksi ja omanvoitonpyyteiseksi veitikaksi.
Ollaksensa suojassa keväiseltä sateelta, joka pieksäen huuhtoi pihamaata, olivat nämä kaksi veijaria vetäytyneet suureen, valkeaksi laastittuun vaunuvajaan, joka sisäpuolelta oli vuorattu paksuilla olkimatoilla, jotta paremmin säilyisivät kosteudelta sinne sysätyt upeat ajopelit alkaen kullatuista ja useilla lasiakkunoilla varustetuista loistovaunuista aina keveihin metsästysvaunuihin ja kuningattaren pikku rekeen saakka, jossa hän — järven joskus jäätyessä — teki aamuiset ajoretkensä.
Kaikki täällä oli komeaa ja upeaa kuten viereisessä tallissakin, josta kuului hevosten korskuntaa ja kavioiden kopsetta puulattiaa ja seinälaudoitusta vastaan. Ylellisyyden ja ylhäisyyden leiman antoi kokonaisuudelle siisti satulakammio, jonka kiiltävän puhtaalla permannolla seisoivat satulatelineet ja jonka seinillä sopivassa järjestyksessä riippui ruoskia ja uusia, teräkseltä välkkyviä siloja, suitsia ja päitsiä.
Satulakamarin ovi oli jäänyt ra'ollensa.
Tom ja Lebeau riitelivät eräässä vaunuvajan kolkassa. Molemmat olivat he kovaäänisiä, olletikin talossa kodistunut kamaripalvelija, joka huusi täyttä kurkkua. »Voiko kukaan käsittää tuollaista roistomaisuutta?» huusi hän Tomille vasten naamaa. »Ja kuka olisi voinut uskoa asiain näin kääntyvän? Kun heidän majesteettinsa päättivät jättää Hôtel des Pyramidesin ja muuttaa tänne, niin kuka tämän asian ennakolta valmisti? Teinkö sen minä, Lebeau, teinkö sen vai en, häh? Minä tein sen, vaikka kaikki muut olivat vastaan ja selvästi osoittivat vastenmielisyytensä teitä kohtaan… Ja paljoko piti minun saada vaivoistani Tom Lewisilta? Eikö meidän pitänyt jakaa tasan voitto kaikista tilauksista ja viinitynnöreistä, jotka te tähän taloon hankitte? Oliko sopimus sellainen vai mitä?»
»Oh, yes… Niin se oli…»