Vasta sille tultua heräsi hän täyteen tajuntaansa. Kuningattaren vaunuja ei näkynyt … ja päästä takaisin sinne, mihin ne olivat jääneet odottamaan, oli vallan mahdoton. Heidän täytyi siis lähteä jalkaisin palausmatkalle Herbillonin kadulle päin ja kulkea — jo alkavassa hämärässä — pitkin leveitä puistoteitä ja katuja, joiden varsilla olevat kapakat kuhisivat väkeä. Elämä täällä alkoi tosin jo olla vallatonta, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan tätä heidän outoa palausmatkaansa. Niinkuin muutkin lapset, jotka ovat saaneet nähdä ja kuulla paljo uutta, oli pikku prinssikin tavattoman puhelias koettaen lakkaamatta pukea sanoihin kaiken, mitä hän oli nähnyt ja miettinyt. Kuningatar ja Elysée sitä vastoin kulkivat äänettöminä rinnatusten. Elysée tunsi olevansa liikutettuna ja koetti vuoroin muistella, vuoroin muistostansa karkoittaa sitä suloista hetkeä, jolloin hänelle selvisi tuo ikuiseksi onnettomuudeksi koituva salaisuus; kuningatar taas mietti mitä kaikkea outoa ja uutta hän oli nähnyt. Ensi kerran elämässänsä oli hän tuntenut »kansan sydämen sykintää»; hän oli nojannut päänsä tuon väkevän jalopeuran olkapäätä vastaan ja säilytti sisässänsä valtavan ja samalla suloisen tunteen: oli kuin voimakkaat käsivarret olisivat hellästi ympäröineet hänet ja samalla suojelleet häntä.
End of Project Gutenberg's Kuninkaita maanpaossa I, by Alphonse Daudet