Pikku prinssi vaipui täydellisesti katselemaan tätä kaunista naista, jolle äkkiä esiytyi kumppali, todellinen satukuningatar välkkyvä kruunu päässä ja hopealta hohtavasta harsokankaasta tehty, lyhyt liivihame yllä; jalat toistensa yli heitettynä istui hän siinä käsipuihin nojautuneena, kun Zara hänet huomasi. Hän olisi vaipunut taas tätä tarkastamaan, ell'ei hänen huomionsa olisi kiintynyt tavallista omituisempaan orkesteriin, joka ei ollut kokoonpantu ranskalaisista kaartilaisista eikä ruusunvärisiin trikoihin puetuista voimistelijoista, vaan todellisista ylimyksistä; niinpä suvaitsi eräs pehmeitä kenkiä käyttävä, lyhytpartainen ja voidetukkainen herrasmies soittaa varsikornettia eli vetopasunaa samalla kun eräs hieno nainen — melkein yhtä juhlallinen kuin rva de Silvis — seisoi silkkimantilja yllä ja häilyvillä kukkasilla koristeltu hattu päässä katsellen hajamielisenä ympärillensä ja lyöden suurta rumpua niin voimakkailla käsiliikkeillä, että mantiljan rimsut heilahtelivat aina hattukukkasiin saakka. Mitä mahtoivat nuo olla? mietti Zara. Ehkä olivat nekin jonkun karkoitetun ja onnettoman kuningasperheen jäseniä?…
Mutta markkinakentällä oli paljo muutakin ihmeteltävää.
Loppumattomassa ja alituisesti vaihtuvassa panoramassa nähtiin tanssivia ketjukarhuja, melkein alastomia neekerejä, piruja ja piruttaria purppuraiset päähineet päässä, huitovia painijoita ja mainioita voimataiteilijoita, jotka käsi lanteilla tarjosivat trikoosääryksiä sille, joka halusi mittailla voimiansa heidän kanssansa; täällä esiytyi miekkaileva, naamioitu sankaritar, haarniska yllänsä, jaloissa punaiset, kultajuovaiset sukat ja käsissä pitkät nahkahansikkaat, tuolla taas Kolumbusta tai Kopernikusta esittävä, mustaan samettipukuun puettu herrasmies, joka timanttinuppuisella ratsuruoskalla piirusteli ilmaan salaperäisiä ihmeympyröitä. Kaikki nämä esiytyivät samalla tavalla. Lavan takana taas sijaitsi Garelin eläinhuone, jonka heti tunsi sieltä leviävästä inhoittavasta tallihajusta ja petoeläinten kiljunnasta. Näiden elävien merkillisyyksien ohessa nähtiin kaikellaisia kuvia, esim. jättiläisnaisia tanssijaispuvussa, olkapäät paljaina, käsivarret vaaleanpunaisella untuvalla ja käsissä tiukasti napitetut hansikkaat, tulevaisuuteen näkeviä unissaennustajia istuen side silmillänsä mustapartaisen ihmelääkärin vieressä, hirviöitä, epäsikiöitä, kaikellaisia eriskummallisuuksia ja luonnon omituisia sattumia, joiden edessä toisinaan riippui nuoralla ylös kiinnitetyt verhot ja näiden eteen asetetulla tuolilla säästölaatikko.
Ja kaikkialla, jokaikisellä askeleella kaikenlaatuisia ja kaikenmuotoisia piparikakkuja, jotka näiden markkinain varsinainen kauppatavara olivat ja joita myytiin punaisiksi verhotuissa ja kultahetaleilla koristetuissa myymälöissä; näissä löytyi maalatuilla kuvilla koristettuun satini-paperiin käärittyjä piparikakkuja, silkkinauhoilla sidottuja piparikakkuja, erityisesti suosittuja sokerileivoskuvioilla ja kärvennetyillä manteleilla koristeltuja kakkuja, kaikellaisia ukkoja ja Pariisin kuuluisuuksia piparikakkutaikinasta, »Amandan» rakastajan kuva, prinssi Kukonpyrstö ja hänen ainainen kumppalinsa Rigolo; piparikakkuja nähtiin myytävän koreissa ja siirrettävissä kojuissa, joista kaikista levisi miellyttävä meden ja paistettujen hedelmäin tuoksu verkallensa kuljeskelevaan väkijoukkoon, joka muutamin paikoin oli niin laaja, että se melkein salpasi tien.
Palata takaisin omia jälkiänsä oli mahdoton. Täytyi seurata tätä oikullista ihmisvirtaa, astua eteenpäin, peräytyä, kulkea milloin yhdelle, milloin toiselle kojulle, sillä väkijoukko koettaa turhaan keksiä jotakin ulospääsyä sivulle päin tästä yleisestä valtaväylästä. Kuuluu naurua ja leikkipuheita tässä loppumattomassa ja eteenpäin sysätyssä ihmistulvassa. Näin läheltä ei kuningatar ollut koskaan kansaa nähnyt. Vaikka työmiesten hengitys melkein sattui häneen ja vankat hartiat koskettivat toisinaan kovasti hänen olkapäitänsä, ei hän — ihme kyllä — tuntenut pelkoa eikä vastenmielisyyttä, vaan lipui toisten mukana eteenpäin empivin, verkkaisin askelin, joissa hänestä oli jotakin juhlamarssin tapaista, olletikin kun ainoitakaan ajoneuvoja ei näillä teillä nähty.
Ihmisten hauska käytös saattoi kuningattaren rauhalliselle tuulelle ja häntä huvitti pikku Zaran ylenpalttinen riemu sekä nuo lukuisat lastenvaunut, jotka liikkuivat tämän sullotun väkijoukon keskessä. »Elkää tyrkkikö … näettehän, että siinä on lapsi», varoitettiin toisiansa. Eikä tässä ollut kysymys yhdestä pienokaisesta, vaan oli niitä täällä kymmenittäin ja sadoittain äitien sylissä tai isäin voimakkailla hartioilla. Kuningatar hymyili ystävällisesti huomatessansa noiden monien lasten joukossa jonkun samanikäisen kuin hänen omansa oli. Mutta niin levollinen kuin kuningatar ei Elysée ollut, sillä hän tiesi tämän saman kansan, joka nyt oli rauhallinen ja hiljainen, äkkiä voivan muuttaa hahmoansa. Tarvitsi vain tuon paksun pilvenlongan taivaalla purkautua äkkisateeksi, niin syntyisi tässä ehkä jo mitä pahin epäjärjestys. Vilkkaassa mielikuvituksessansa johtui hän jo ajattelemaan onnettomuutta Karusellitorilla, jota siihen aikaan vielä kutsuttiin Ludvig XV:n toriksi, missä useita ihmisiä tukehtui ja rutistui kuoliaaksi, vaikka leveille, tyhjille kaduille oli ainoastaan muutamia askelia; niille eivät nuo poloiset sillä hetkellä näet voineet päästä.
Pikku prinssi, joka käveli edelleen äitinsä ja opettajansa välissä, alkoi nyt valittaa, että hänen tuli liian kuuma ja ett'ei hän voinut nähdä mitään. Elysée keksi silloin seurata työmiesten esimerkkiä: hän nosti prinssin olallensa; ja nytkös tämä ihastuneena riemuitsi! Ylhäiseltä asemaltansa näki hän niin laajalti ja kauvas eteenpäin! Hän voi erottaa pylväät »Valtaistuintorilla» ja koko markkinakentän kirjavine väkijoukkoinensa, iltapäivän hohteessa hulmuavat liput pitkin kojukujanteita ja koreiden koju-esirippujen tuulessa häilyvät liepeet. Suurissa keinuissa, jotka aina olivat väkeä täynnä, lensivät istujat korkealle ilmaan ja kiiltäväksi maalattu jättikaruselli pyöri ympäri jalopeuroinensa, leopardinensa ja lohikäärmeinensä, joiden seljissä ratsasteli poikia ja tyttöjä jäykkinä kuin pahvinuket. Yhteensidottuja punaisia ilmapalloja väikkyi ilmassa lukemattomien kullalta välkkyvien pahvilelujen kerällä ja yli väkijoukon näkyi sadottain pikku päitä, joiden ympärillä hulmusi vaaleat kiharat niinkuin pikku prinssinkin suortuvat olivat.
Tämän näyn eloisuutta lisäsi osaltansa mailleen laskeutuvan auringon vaaleanpunainen säteikkö taittuen tummia pilviä vastaan ja vuoroin valaisten, vuoroin varjostaen esineitä. Valaistus lankeaa myöskin Pierrotille ja Colombinelle, jotka valkeina, vastakkain liehuvina täplinä kuvastuvat lavan mustaa taustaa vastaan; alempana seisoo pitkä ja kumara näytäntöjen toimeenpanija, kreikkalaisen paimenen suippolakki päässä, ja liikuttelee käsiänsä kuin leipuri leipiänsä uuniin pannessa, koettaen näin häätää kojuunsa markkinakansaa, jota portaat vilisevät mustanaan. Hänellä on suu ammollansa; varmaankin hän huutaa ja mölisee, mutta hänen ääntänsä ei voi kuulla. Yhtä vähän voi Zara kuulla lavan sivulla riippuvan kellonkaan ääntä, vaikka joku näkyi sitä hurjasti läikyttävän, ja kiväärien pauketta, vaikka hän näki kuinka niillä tähdättiin ja kuinka savu pelmahti ilmaan. Kaikki näet häviää yleiseksi, suureksi, epäsointuiseksi markkinahumuksi, johon yhtyy raikkujen rätinä, ruokopillien vihellys, rumpujen pärinä, kiinalaisten »gongien» kumea ääni, torvien toitotus, posetivien soitto, petoeläinten kiljunta ja höyrykoneiden vihellykset. Samoin kuin mehiläisiä pyydettäessä melutaan niin paljo kuin mahdollista, koettivat kaikki täällä olla toisiansa kovaäänisempiä vetääksensä näin yleisön huomion puoleensa; korkealle ilmaan heiluvista keinuista kuului kimeitä huutoja ja joka kymmenes minuutti huhkasi juna ohitse niin läheltä, että sen aikaansaama ankara vinkuminen hetken aikaa kuului yli muun markkinamelun.
Äkkiä tunsi kuningatar, joka oli kävelystä väsynyt ja väkijoukon hikiuhosta tukehtumaisillansa ja johon mailleen painuvan, lukemattomiin kimmeltäviin esineihin heijastuvan ilta-auringon paiste oli painostavasti vaikuttanut, itsensä niin kovin voimattomaksi, että hän kerralla yritti vaipumaan maahan. Tämän huomatessansa tarttui hän samassa silmänräpäyksessä kovasti kiinni Elyséen käsivarteen ja nojautui suorana, vaikka kalvenneena häneen sopertaen: »ei se ole mitään … ei ollenkaan mitään…» Mutta samassa vaipui hänen päänsä Mérautin olkapäätä vastaan ja vallan hervotonna lyyhistyi hän saattajansa varaan. Tätä ei tosin kestänyt kuin muutaman minuutin … mutta tätä tuokiota ei Méraut koskaan unhottanut.
Se menikin jo ohi. Frédérique toipui jo. Tuulahdus, joka vilvoitti hänen otsaansa, virkisti myöskin hänen voimansa. Elyséen käsivarteen hän sentään edelleenkin nojausi ja kun tämä nyt käveli kuningattaren kanssa käsikoukussa tuntien tuon pienen kätösen keveän ja lämpimän painalluksen, joutui miespoloinen vallan hämmennyksiinsä. Hän unhotti vaaran, väkijoukon, markkinat ja koko Pariisin. Hän oli joutunut unelmain valtakuntaan, jossa nämä tenhollansa hallitsivat koko mielikuvituksen. Hän käveli ihmisjoukon läpi näkemättä ja kuulematta mitään; olipa kuin vaeltaisi hän pilven keskessä, joka hänet ympäröi, varasi ja kuljetti eteenpäin, kunnes huomaamatta oli saavuttu puistotielle.