Vihdoinkin pääsee hän luettelonsa loppuun. Muutamat huusivat: hyvä! toiset huoahtivat ääneen: ah! Kaikki tunsivat itsensä keventyneiksi. Poloinen puhuja istuutuu, pyyhkii hänkin kasvojansa vastaanottaessaan parin nuoremman kumppalin kiitokset puheesta, jonka tyylin akatemiallisiin salaisuuksiin he vielä olivat vähemmän perehtyneitä.
Seuraa viiden minuutin loma-aika. Kaikki oikovat itseänsä, rykivät ja tointuvat jälleen. Äkkiä syntyi sitten syvä hiljaisuus. Toinen palmunlehväisiin juhlatakkeihin puetuista herroista on noussut seisoallensa.
Kaikki tuntevat hänet jalo- ja korkeasukuiseksi Fitz-Roy'n herttuaksi. Jokainen ehtii hyvin tarkastaa häntä tuossa, kun hän jonkun aikaa järjestää paperejansa viheriällä veralla peitetyllä, pienellä pöydällä. Ollen laiha, köyryselkäinen ja olkapäiltä kutistunut mies näyttää hän roikkuvine käsivarsinensa ja terävine kyynärpäinensä jo 70-vuotiaalta vanhukselta, vaikka tuskin on viittäkymmentä täyttänyt. Riutuneen ja nääntyneen vartalon päässä näemme kalpeat, rumapiirteiset kasvot ohkaisine poskipartoinensa ja harventuvine hiuksinensa. Hän muistuttaa Montefeltroa (Lucretia Borgiassa), joka paavi Aleksanteri VI:n myrkkyä juotuansa vetäytyy näyttämön taustalle surkeana ja masentuneena kuin kana, jolta siivet on lyhennetty ja joka värisee vallan nolostuneena huomatessaan olevansa vielä elossa. Jalo Fitz-Royn herttua ei ole juonut myrkkyä eikä muuta sellaista, mutta hän polveutuu kauhean vanhasta suvusta, joka ei ainoassakaan sukupolvessa ole nuorentanut itseänsä vierailla lisillä ja joka nyt viimeisessä edustajassansa on rappeutunut niin, ett'ei se voi enää jatkua säätyä alemmankaan avioliiton kautta. Muutenkin vihertävän kalpea ja jalo Fitz Roy'n herttua näyttää hännystakkinsa viheriäin palmunlehvien heijastuksessa vieläkin viheriämmältä, jonkunmoiselta sairaalta apinalta, joka ukko Sauvadonin mielestä tekee vallan jumalallisen vaikutuksen. »Erinomaisen kaunis nimi tuo», sanoo Sauvadon naapurillensa. Naisten mielestä vaikuttaa hän »hienosti.» Fitz-Roy, mikä kaunis nimi!
Nimeänsä ja monien esi-isiensä pitkää luetteloa, jossa ei puutu yksinkertaisiakaan raukkoja, saa hän enemmän kiittää jäsenyydestänsä akatemiassa kuin omia historioitsija-ansioitansa; näitä edustavat näet vain muutamat laihat kyhäykset, joiden ensimäisellä osalla korkeintaan voi katsoa olevan minkäänlaista arvoa. Mutta tämä ensi osa onkin toisen kirjoittama ja jos jalo Fitz-Roy sattumalta loisi silmänsä sitä lehteriä kohti, missä Illyrian kuningatar Frédérique istuu, ja huomaisi sen tulisilmäisen, suuren pään, josta hänen teoksensa on lähtenyt, ei hän ehkä järjestelisi paperejansa niin ylenkatseellisen näköisenä eikä aloittaisi esitystänsä niin ylväällä ja ylimyksellisellä katseella kuin hän nyt sen tekee. Aluksi mainitsee hän vain sivumennen useita vähemmin huomattuja palkittuja teoksia typistellen mielensä mukaan tekijäin ja teosten nimiä osoittaaksensa ettei hän niille suurempaa merkitystä anna. Noin huvin vuoksi vain!… Tulee sitten Roblotin palkinnon vuoro, joka annetaan parhaimmasta historiallisesta teoksesta, mitä viiden vuoden kuluessa on julkaistu. »Kuten tiedätte, on akatemia päättänyt antaa sen ruhtinas Herbert de Rosenille … hänen erinomaisesta kuvauksestansa: 'Kertomus Ragusan piirityksestä'»… Voimakkailla suosionosotuksilla vastaanottaa sali jo nämä ensimäiset sanat, jotka puhuja lausuu kuuluvalla äänellä ja kylväjän kädenliikkeellä. Varrottuansa kunnes tämä innostuksen myrsky on tauonnut, jatkaa jalo Fitz-Roy käyttäen paremman vaikutuksen vuoksi jotakuinkin lapsellista mutta varmaa temppua. Hiljaisella ja levollisella äänellä sanoo hän »hyvät herrat»… Sitten pitää hän lyhyen loman katsellen yleisöön päin, joka kärsimättömänä ja jännittyneenä näyttää olevan täydellisesti hänen käsissänsä. Jalon puhujan kasvoilla on sellainen ilme kuin tahtoisi hän sanoa: »Kas niin, jos minä nyt en jatkaisikaan, niin jäisitte te noloiksi vai kuinka?»… Sen sijaan nolostui hän itse huomatessaan, ett'ei kukaan viitsinyt kuulla häntä, kun hän jälleen jatkoi puhettansa…
Tähän saakka tyhjänä olleen lehterin ovi oli näet avautunut ja sisään astunut nainen, joka istuutui varsin rauhallisena paikoillensa vetäen kuitenkin useiden huomion puoleensa. Hänen tumma pukunsa oli nähtävästi parhaimman naisräätälin valmistama, riikinkukon silmiä jäljettelevillä koruompeluksilla kirjaeltu ja ruumiinmukainen; päässä on hänellä kultaisella pitsillä päärmätty hattu, jonka alta tämän Ahasveruksestansa varman Esterin vaalean rusoittavat, soikeat kasvot eduksensa vaikuttivat. Ihmiset kuiskaavat hänen nimensä: kaikkihan tuntevat hänet, sillä kolme kuukautta on jo »koko Parisi» puhunut hänen lemmensuhteistansa ja loistostansa. Hänen huoneustonsa Messinan avenuen varrella muistuttaa loistavan kalustuksensa vuoksi keisarikauden maineaikoja. Sanomalehdet ovat rientäneet antamaan yksityistietoja tästä ylhäisestä »häväistyksestä», ruokasalin maalauksista, jopa tallin korkeudestakin ja tienneet kertoa, että kunniastansa kuuluisaa Menelausta arempi aviomies oli pujahtanut ulkomaille peittääksensä mieliharminsa niinkuin »suuren aikakauden» (= Ludvig XIV:n hallituskauden) aviomiesten tapa oli. Mutta valloittajan nimeä eivät sanomalehdet ole julkaisseet. Teatterissa istuu tuo nainen aina yksin ensi-rivin etuaitiossa, mutta varjossa hänen takanansa häämöittävät kavaljeerin hienot, mustat viikset. Kilpa-ajoissa ja Boulognen metsässä ajelee hän niinikään yksin, suuri kukkaiskimppu toisella tyhjällä istuinpaikalla ja vaunujen ovessa omituinen, salaperäinen vaakuna, jonka ympärillä luemme vastamaalatun, tuhman vaalilauseen: oikeuteni, kuninkaani (mon droit, mon roy), jonka rakastaja on valinnut hänelle tehdessänsä hänestä kreivittären. Tällä kertaa oli lemmitty täydellisesti tunnustettu. Moisena juhlapäivänä oli hän saanut paikkansa majesteeteille varatuilla kunniasijoilla Watteletin, kuningas Kristianin asemiehen, ja Akselin prinssin seurassa, joka aina oli valmis esiytymään, kun vain oli kysymys jostakin kuninkaalliselle arvolle käyvästä hassutuksesta; tätä Kristianin menettelyä pidettiin rakastajattaren julkisena tunnustamisena ja oli hän siis nyt ikäänkuin leimattu Illyrian vaakunalla. Mitään mieliharmia ei hän kuitenkaan tämän valioyleisön keskuudessa herättänyt. Kuninkailla on oikeus kaikenlaisiin oikkuihin ja huvituksiin, jotka — samoin kuin heidän persoonansakin — ovat kaiken moitteen yläpuolella, olletikin sellaisessa seurassa kuin tämä oli, missä vielä olivat säilyneet muistot Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n rakastajattarista, jotka ajelivat kuningattaren vaunuissa ja suurilla juhlametsästyksillä esiytyivät hänen sijaisenansa. Tosin voi joku nenäkäs ihminen, kuten Colette de Rosen, olla kainosti loukkautuvinansa ja harmitellen ihmetellä, että akatemia oli sallinut »tuollaisten naikkosten» tulla tänne, mutta epäilemättä oli kaikilla näillä harmistuneilla kaunottarilla kotonansa joku Kristianin lahjoittama pieni ja sievä, mutta keuhkotautinen apinanpentu hyväiltävänä. Useimpiin teki kuninkaallinen lemmitty erittäin edullisen vaikutuksen. Klubilaiset huudahtivat: »sangen siro nainen!» Sanomalehtimiehet taas sanoivat: »lemmitty, josta voi ylpeillä!» [Parisilaiset käyttivät tähän aikaan lauseparsia: très chic ja très crâne!…] Kaikkialla näki rakastajatar suosiollisia kasvoja; itse »kuolemattomatkin» tähystelivät mielihyvällä tuota ihanaa naista, jossa ei näkynyt merkkiäkään yleisen huomion vaikutuksesta, lukuunottamatta sitä vähäistä ylvästä ilmettä katseessa, mikä on niin tavallista kaikissa naisissa, joita lorgneteilla ja kiikareilla tarkastellaan.
Pian suuntautuu yleisön uteliaisuus toiselle taholle, nim. Illyrian kuningatarta kohti: miten mahtoi rakastajatar häneen vaikuttaa? Ei pienintäkään värähdystä kasvoissa; eikä liikahda edes hattusulkakaan. Frédérique, joka ei ottanut osaa tavallisiin huvituksiin, ei tuntenut kilpailijatartansa ulkonäöltäkään: hän ei ollut tätä koskaan nähnyt eikä nytkään katsellut häntä sen kummemmin kuin puvuistakin huvitettu nainen toisen pukua tarkastelee. »Kuka hän on?» kysyi Frédérique sentään Palermon kuningattarelta, vaan sai lyhyen ja nopean vastauksen: »en tiedä». Viereisessä lehteriaitiossa kuuli hän samassa monta kertaa uusittavan nimen: »Spalato … Spalaton kreivitär se on!»
Tämä nimi oli jo kuukausia ahdistellut häntä kuin paha uni. Hän tiesi, että Kristianin uutta rakastajatarta niin nimitettiin ja oli kuullut puolisonsa käyttäneen ainoaa kuninkaallista oikeuttansa antaaksensa lemmityllensä nimen, joka oli Illyrian mainehikkaimpia. Kaikista puolisonsa rikoksista oli tämä vaikuttanut pahimmin kuningattareen, jonka mielestä mitta nyt oli kukkuransa saanut. Mikä häpeä kohottaa moinen naikkonen ruhtinaallisten joukkoon … ja tehdä se ihan hänen ja Zaran kreivin nähden! Vielä pahemmin kuin tämä teko vaikutti häneen vaistomaisesti tuon naisen ylväs ja vakava kauneus. Korskea katse, jalo ja puhdas otsa ja hieno suu, kaikki näytti uhittelevan häntä… Tuhannet ajatukset heräsivät hänessä. Yhtäällä ankara ahdistus ja jokapäiväiset nöyryytykset!… Vasta eilen oli vaunuseppä ilmestynyt hänen akkunansa alle vaatien rahaa… Rosen oli maksanut hänelle … siihen oli kuningattaren täytynyt suostua. Toisaalla taas tuo nainen … ja hänen loistava elämänsä!… Mistä mahtoi Kristian saada rahaa hänen ylöspidoksensa?… Siitä päivästä alkaen, jolloin hän keksi puolisonsa vaihtaneen kruunuunsa jalokivet tekokiviin, katsoi kuningatar hänen voivan tehdä mitä tahansa. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle, että tuo Spalaton kreivitär koituu ikihäpeäksi hänelle, kuninkaalle ja koko huoneelle. Äkkipikaisessa mielessänsä tunsi hän samassa tuokiossa halun nousta ja mennä tiehensä Zaran kanssa päästäksensä mitä pikimmin häpäisevästä naapuruudesta ja alentavasta kilpailusta. Mutta samassa muisti hän olevansa kuninkaan puoliso ja kuninkaan tytär, muisti, että hänen pojastansakin piti kerran kuningas tuleman. Sen vuoksi ei hän tahtonut suoda vihollisillensa tilaisuutta riemuita hänen onnettomuutensa kustannuksella. Se arvontunne, joka hänestä oli naisellisuutta korkeampi ja joka kurjuudenkin päivinä oli ollut hänen elämänsä ojennusnuorana, auttoi häntä nytkin ottamaan vaarin arvostansa niinkuin hän kotonansakin aina huolellisesti koetti peittää lähenevää köyhyyttä. Kuningatarten kohtalo voi olla julma, vaikka sitä niin monet kadehtivat. Väkipakolla täytyi hänen pidättää kyyneleitänsä, jotka mielivät kohoamaan silmiin. Tarttuen kiikariinsa katseli hän. kostuvien lasien läpi kullatuilla kirjaimilla kyhättyjä sanoja: runous, tiede, taide; ihan näyttivät kirjaimet — puhujan pään yllä — suurenevan ja vaihtelevan väriänsä.
Jalo Fitz-Roy jatkaa puhettansa. Vanginpuvun yksitoikkoisen harmaata väriä muistuttavassa tyylissä ylistelee hän kaunopuheliasta ja voimakkaasti kirjoitettua historiallista teosta ja nuorta ruhtinas Herbert Rosenia, joka muka »osaa käyttää kynää yhtä taitavasti kuin miekkaa,» ja erityisesti hänen »ritarillista hallitsijaansa Kristian II:ta, jossa miellyttäväisyys, sielun aateli, voima ja viehättävän reipas mieli esiytyi niin kauniissa sopusoinnussa kuin se ainoastaan valtaistuimella tehdä voi.» (Suosionosoituksia ja hyväksymishuutoja). Kiitollinen ja altis kuulijakunta, mietti kai Fitz-Roy, koska se seurasi häntä noin vilkkaasti ja huomasi heikoimmatkin viittaukset… Joskus ymmärsi hän virkistää »villaista» korupuhettansa jollakin tosivaikuttavalla otteella siitä kuvauksesta, johon kuningatar oli antanut ainekset mainiten aina kuninkaan nimen, missä kunnia urhoudesta olisi hänelle langennut. Vanhurskas Jumala, näin palkitsi siis Kristian hänen uhrautumisensa! Yleisö tervehtii suosionosoituksilla huolettoman ja ylvään uljuuden innostavia lauseita, ja yksinkertaisella luonnollisuudella suoritettuja sankaritekoja, jotka tekijä on esittänyt sellaisella kuvarikkaalla kielellä, että se suorastaan muistuttaa muinaisaikojen eepillisiä kuvauksia; ja kun yleisö osoittautuu niin innostuneeksi näistä otteista, ymmärtää viisas Fitz-Roy jättää pois omat korulauseensa lukeaksensa julki muutamia kauneimpia lisä-kohtia itse teoksesta.
Olipa kuin olisi voimakas siipien suhina tuonut uutta eloa tähän ummehtuneeseen klassilliseen saliin, jonka seinät näyttivät laajenevan ja jonka kupukatto näytti kohoavan raittiin ulkoilman tuulahduksesta. Kaikki hengittävät helpommin eivätkä löyhyttimetkään enää niin tahdikkaasti ilmaise yleistä välinpitämättömyyttä. Koko sali on noussut seisoallensa ja kaikki kurkottavat päänsä kuningatar Frédériquen lehteri-aitiota kohti; yleisö tervehtii uusilla suosionosoituksilla kunnialla voitettua monarkkiaa Kristian II:n, viimeisen kuninkaan ja ritarin, puolisossa ja pojassa. Pikku Zaran kreivi, joka on innostunut hälinästä ja hyvähuudoista niinkuin lapset aina tekevät, taputtaa naivina käsiänsä, noita pieniä, hansikoituja käsiänsä, joilla hän silloin tällöin siirtelee kasvoille valahtaneita vaaleita suortuviansa; yleisen innostuksen vaikutuksesta nojautuu kuningatar hieman taapäin tuntien hänkin hetkisen aikaa todellista iloa. Hänen on siis kuitenkin onnistunut ympäröidä jonkunlaisella kunniasätehiköllä tuon nimikuninkaan pää, jonka takana hän itse piileksii, ja antaa uutta loistoa samalle Illyrian kruunulle, jota hänen poikansa on kerran kantava, loistolla, jota mikään petos ei voi siltä riistää. Mitä merkitsi hänelle tällä hetkellä maanpakolaisuus, puolison uskottomuus ja jokapäiväinen ahdinko! Hän eli hetkisen siinä häikäisevässä valossa, jossa varjot häviävät… Äkkiä muisti hän sen, jota hänen oli kiittäminen tästä ilosta; mielestänsä oli hänen jollakin tavoin osoitettava kiitollisuutensa tätä kohtaan. Méraut istui juuri hänen takanansa, pää seinää vastaan ja katse ylöspäin luotuna, kuunnellen otteita teoksestansa ja unhottaen, että se oli hänen kirjoittamansa ja että kunnia siitä oli hänelle tuleva; vielä vähemmän tunsi hän mitään kaipausta tai katkeruutta sen johdosta, tuskinpa hän edes hetkeäkään ajatteli, että hänen laillinen omaisuutensa oli häneltä ryöstetty.
Samoin kuin keskiajan munkkeja huvitti uhrata elämänsä uhkeiden kirkkojen rakentamiseksi, jotka eivät suinkaan säilyttäneet rakentajiensa nimiä jälkimaailmalle, samoin iloitsi tämä työnlapsi nähdessänsä nimettömänä tekemänsä työn kohoavan ylväänä ilmoille täyteen päivän valoon. Juuri tämä uhrautuva ilme, joka kierteli miehen henkevillä huulilla todistaen heidän molempien henkistä heimolaisuuttansa, sai kuningattaren ojentamaan hänelle kätensä ja lempeästi kuiskaamaan: kiitos, kiitos! Herttua de Rosen, joka istui lähinnä, luuli ystävyyden osoituksen tarkoittavan hänen poikaansa, ja tarttui ojennettuun käteen painaen harjasviiksensä kuningattaren hansikasta vastaan. Heidän molempain, jotka olivat uhrautuneet tämän juhlallisuuden vuoksi, täytyi siis tyytyä siihen, että vaihtoivat keskenänsä silmäyksiä, joissa sielut salaperäisellä tavallansa solmivat ijäisiä keskinäisiä siteitä.