Pian syntyi tuon loistavasti puetun ja hilpeän valiojoukon vilinässä äänekäs hälinä, joka toisinaan heikkeni, mutta sentään kuului selvästi ja vieri mainettivirtauksena toisesta päästä salia toiseen. Pieninkin naurahdus leviää ja vaikuttaa toisiin, pieninkin liike ja suosionosoituksiin varustautuva, ojennettu käsipari huomataan, kaikki ovat jännittävän odotuksen vallassa, uteliaisuus on yhtä pingoitettu kuin jossakin merkillisessä ensi-illassa, missä näytelmän menestys jo ennakolta on taattu; ja kun kuuluisuudet tuon tuostakin saapuvat paikoillensa, kääntyy kaikkien äänekäs huomio heihin päin, vaikka väkijoukon utelias tai ihaileva solina sentään laimenee näiden mennessä ohitse.
Mutta luokaapa silmänne tuonne Sullyn kuvan yläpuolelle, niin näette kaksi naista, joista toinen taluttaa pientä poikaista ja jotka yhdessä ottavat haltuunsa aition etumaiset sijat. Toinen heistä on Illyrian, toinen Palermon kuningatar. Puettuina samallaisiin tummanpunaisesta täpläisestä silkkikankaasta tehtyihin pukuihin, joiden rinnustat ovat kirjaellut koruompeluksilla, ja diadeemihattuihin, joiden pitkät, lepäävät sulat hivelevät toisen vaaleita ja toisen ruskeita suortuvia, vaikuttavat nämä kuninkaalliset orpanukset toistensa viehättävinä vastakohtina, ollen kaikessa muussa, paitse ylvään vartalon notkeudessa, vallan erilaisia, jaloja tyyppejä. Frédérique on käynyt kalpeaksi ja vanhenevaisuutta todistava piirre tekee hänen hymyilynsä surullisemmaksi; maanpakolaisuuden levottomuutta ja kärsimyksiä osoittavat myöskin hänen tumman orpanansa kasvot. Naisten välissä istuu pikku Zaran kreivi ravistellen vaaleita suortuviansa; hänen kasvonsa, katseensa ja päättäväinen suunsa todistavat päivä päivältä varmistuvaa itseluottamusta. Hän on jo tosikuninkaan taimi, jonka kehitys on alkanut menestyä.
Vanha herttua de Rosen istuu saman aition taustalla erään henkilön kanssa; Kristian II se ei ole, sillä tämä on jäänyt pois välttääksensä varmasti odotettavaa mielenosoitusta, vaan paksu- ja tuuheatukkainen, pitkä mies, yleisölle tuntematon suuruus, jota tämän juhlallisuuden aikana ei mainita, vaikka juuri hänen nimensä pitäisi olla kaikkien huulilla. Oikeastaan on näet koko juhlallisuus hänen kunniaksensa toimeenpantu, hän juuri on sepittänyt sen suuremmoisen kuningasvallan rekviemiun, jota nyt käydään esittämään Ranskan viimeisten ylimysten ja pääkaupunkiin asettuneiden, valtakunnistansa karkoitettujen maanpakolaisten kuningashuoneiden läsnäollessa. Korkeat maanpakolaiset ovat näet kaikki saapuneet juhlimaan »veljeänsä ja sukulaistansa» Kristian II:sta tuottaen asianomaisille juhlamarsalkoille melkoista päänvaivaa istuinjärjestyksen suhteen. Sortuneen suuruuden arvon-mukaisia vaatimuksia on näet aina vaikea täyttää ja maanpakolaisuuden kiusallisissa olosuhteissa voi heidän epäilyksensä kehittyä suorastaan ärtyneeksi haavaksi.
Descartesin lehterillä — näitä nimitetään näet kunkin lehterin yläpuolella seisovan pystykuvan mukaan — istuu Westfalin kuningas, jonka ulkonäön ylevää ylhäisyyttä lisää terävät, mutta sokeat silmät. Silloin tällöin hymyilee hän yhtäänne ja kumartaa toisaanne päin. Alinomaa näyttää hän huolehtivan siitä, ettei hänen sokeuttansa huomattaisi, tehtävä, jossa häntä alttiudella auttaa tyttärensä, tuo pitkä ja hoikka nainen, jonka pää näyttää taipuvan alas rikkaiden kultakiharain painosta. Kun kuningas pitää ainoastaan tummista kiharoista, on hän yhäti salannut tältä tukkansa todellisen värin. »Jos sinä olisit vaaleatukkainen, en ehkä voisi pitää sinusta niin paljoa», oli hänen tapansa sanoa suki'essansa prinsessan suortuvia. Tämä pari, isä ja tytär, kärsi maanpakolaisuutensa arvokkaasti ja ylhäisellä levollisuudella kuin olisi kysymys ollut jostakin kävelystä kuninkaallisissa puistoissa. Aina kun kuningatar Frédériquen tapasi hervottomuuden hetki, muisteli hän tätä sokeaa kuningasparkaa jaloine oppainensa, jonka esimerkki antoi hänelle uutta voimaa ja virkistystä.
Mutta siirtäkäämme silmämme toista lehteriä kohti. Loistavassa silkkiturbanissa istuu siellä Galitsian lihava kuningatar, joka paksuine poskinensa ja punaisine ihovärinensä muistuttaa karkeakuorista appelsiniä. Puuskuttaen ja puhallellen löyhyttelee hän kasvojansa viuhkalla jutellessansa nauraen valkoharsoisen naisen kanssa, jonka nuorissa suloisissa kasvoissa jo näkyy surun jälkiä silmien ympärillä, kalpeilla huulilla ja noilla kyynelten uurtamilla poskijuovilla. Tämä rakastettava nainen, Palman herttuatar, ei näytä juuri syntyneen niitä täristyksiä ja kauhuja varten, joihin hänen seikkailuhalukas puolisonsa on hänet elämän polulla saattanut. Läsnä on hänkin, tuo suuri hirviö, joka tuon tuostakin aivan tuttavallisesti pistää kiiltävän mustan partansa esille molempain naisten välistä; muuten ovat hänen kasvonsa kauniit ja vasken karvaisiksi ahavoituneet viimeisen sotaisen yrityksen jälkeen, joka maksoi hänelle niin paljo ja sentään epäonnistui niinkuin edellisetkin retket. Mutta jonkun aikaa sai hän näytellä kuningasta, pitää hovia, juhlia, naisia, laulattaa Te deumia ja nähdä kukkaisia siroteltavan tiellensä. Hän näytteli osansa, allekirjoitti päätöksiä, tanssi, puhui kirjoitusmusteella ja ruudilla, vuodatti verta ja kylvi vihaa. Ja kun hän menetti taistelun, jätti hän uskollisen puolisonsa ja pakeni takaisin Ranskaan kootakseen voimia ja miljoonia uusiin yrityksiin; muuten esiytyyhän jonkunlaisessa matkailijan ja seikkailijan puvussa: tiukasti ruumiin mukaisessa, kiiltävillä napeilla ja nyöreillä koristellussa pitkässä takissa, joka tekee hänet mustalaisen näköiseksi. Kokonainen liuta solisevaa nuorisoa istuu samassa aitiossa jutellen äänekkäästi ja vapaasti kuin nuoriso Pomareen kuningattaren hovissa tuota kovaa ja kuherrukselta kuulustavaa, kansallista kieltänsä, sinutellen toisiansa ja käyttäen keskenänsä tuttavallisia puhetapoja, jotka herättävät pahennusta salissa.
Omituista kyllä, oli Bossuetin pieni aitio jäänyt tyhjäksi, vaikka yleisöä oli kokoutunut niin paljo, että amfiteatterissa nähtiin syntyperäisiä ruhtinaitakin. Kaikki ihmettelivät itseksensä, ketä suuruutta tai tilapäisesti Parisissa oleskelevaa hallitsijaa varten tämä mahtoi olla varattu, koska hän myöhästyy niin paljo, että istunto nähtävästi saa alkaa ilman häntä. Vanha akatemian kello lyö jo 1. Silloin kuuluu lyhyt komento: aseisiin! Ja aseiden tahdikkaan kalskeen kestäessä avautuu korkea kaksois-ovi: saapuu »runous, tiede ja taide.»
Kaikki nämä kuolemattomat näyttävät, ihme kyllä, varsin reippailta ja eloisilta, niin että luulisi periaatteellisen tahdonvoiman heitä sellaisina säilyttävän; muuten tekee jokainen pian sen huomion, että vanhimmat heistä koettavat esiytyä hilpeän nuorekkaina, jota vastoin nuoremmat nähtävästi tahtovat mieluummin vaikuttaa totisuudellansa ja juhlallisuudellansa, kun heiltä toistaiseksi puuttuu kunnioitusta herättävät harmaat hapset. Kokonaisuudessaan ei tuo oppinut seura juuri suuremmoista vaikutusta tehnyt: nykyajan kuosi, sileäksi kammatut hiukset ja vartalonmukainen musta juhlatakki eivät juuri vaikutakaan kehenkään. Epäilemättä näyttäisi Boileaun ja Racinen aikuinen tekotukka toisellaiselta ja vaikuttaisi enemmän kunnioitusta herättävästi, arvokkaasti ja kohottavasti — kattokupua kohti! Ainoa, mikä tekee hauskemman vaikutuksen salissa, on pari kolme palmunlehvillä koristettua juhlatakkia, joiden näemme vetäytyvän akatemian jäsenille varattujen penkkien ylimmäisille istuimille ja sen pöydän luo, missä puhujia varten aiottu sokurivesilasi on. Pian astuu eräs näiden joukosta esille ilmoittaen: »istunto alkaa». Mutta hänen sanojansa ei kukaan usko eikä niitä usko hän itsekään. Hän tietää näet varsin hyvin että Montyonin hyve-palkintojen jakaminen, josta eräs palmulehväisistä herroista nyt käy tekemään seikkaperäistä, kaunopuheliasta selkoa on varsinaisen istunnon ulkopuolella.
Puhe on tietysti akatemiallinen mestariteos, täydellisesti akatemialliseen tyyliin laadittu ja tarpeenmukaisesta lauseparsilla »hieman» ja »niin sanoakseni» hienonnettu osoittaen, että puhuja näillä aina palaa samaan ajatukseensa niinkuin tekevät hurskaat naiset, jotka ripillä jonkun pikkusynnin unhotettuansa palaavat takaisin rippi-isän luo tunnustaaksensa senkin; sitä paitse oli puhe koristeltu kaikenlaisilla arabeskeilla ja kiertelyillä, joilla puhuja kai tahtoi peittää ajatustensa köyhyyttä, joten esitys siis oli täydellisesti siihen tyyliin, joka vanhastansa on akatemiallista ja jota jokainen sitoutuu käyttämään samalla kun hän vihreillä palmunlehvillä koristetun juhlatakin päällensä pukee. Akatemian kokousten tavallinen yleisö olisi epäilemättä ihastunut komeaan puheeseen ja osoittanut suosiotansa sekä jalkoja tömistämällä että »hirnumalla» taiteellisille lause-käänteille, joiden lopputuloksen jo alussa voi arvata.
Mutta tämänpäiväinen kiireinen ja kärsimätön yleisö ei ollut saapunut tänne tuollaista esitystä kuulemaan. Voitte siis kuvitella mielessänne, kuinka ylevän välinpitämättömästi ja halveksivasti tuo ylimyksellinen valioyleisö kuunteli yksinkertaisten ja kömpelöiden ihmisten vaatimattomia hyveitä ja uhrautuvia lemmentodistuksia ylistettävän moisella vanhanaikaisella laverruksella, joka muistutti niiden syrjäisten maaseutusoppien kieltä, missä kilpakirjoitusten kirjoittajatkin asuivat. Jalosyntyinen, korkeasukuinen ylimystö ihmetteli, että yhteiskunnassa todellakin on noin paljo — kunnon ihmisiä. Puhuja luettelee edelleen toisen kansanomaisen nimen toisensa jälkeen… Yhä, yhäkö tuota jatkuu?… Ihmiset siis yhäti vain kärsivät ja uhrautuvat … kuin sankarit!… Klubiherrain mielestä käy tämä jo »murhaavaksi». Ruhtinatar Colette de Rosen hengittää pienen hajuvesipullonsa lemua… Kaikki nuo vanhat ja luetellut raukat haiskahtavat hänestä »syöpäläisiltä». Kaikkien kasvoilta tihkuu sellainen ahdistuksen hiki, että akatemian koleat kiviseinät uhkaavat kaatua. Puhuja alkaa ymmärtää käyvänsä ikäväksi. Hänen täytyy siis pitää suurempaa kiirettä.
Poloinen Marie Chaloye, kotoisin Ambegeue-les-Combesista, joka viisikymmentä pitkää vuotta olet hoitanut halvattua tätiäsi, ruokkinut häntä, niistänyt hänen nenänsä, pukenut hänet ja riisunut vaatteet hänen yltänsä ja sitä paitse säästänyt varoja hänen kymmenelle serkullensa! Ja sinä kunnianarvoisa apotti Bourillon, S:t Maximin-le-Hautin pastori, joka vuosikausia olet kantanut lohtua vuoristoseudun voita ja juustoa valmistavalle väestölle! ette te aavista, että Ranskan akatemia, joka nyt on palkinnut puuhanne, saisi kärsiä häpeää ja pilkkaa teidän tähtenne ja että nimenne luettaisiin julki kuulijakunnan tyytymättömän solinan kestäessä, joka ei ole muuta kuin harmistuneiden pilkantekoa vaivoistanne! Puheen loppu muodostuu rajuksi, huonosti järjestetyksi pakoretkeksi ja niinkuin pakeneva nopeammin joutuaksensa viskaa ojaan laukkunsa ja aseensa, jättää akatemiallinen kaunopuhujamme pois harkitut kuvauksensa jalosta urhoudesta ja enkelimäisestä uhrautuvaisuudesta ollen varma siitä, että kertomus kokonaisuudessaan voitaisiin lukea seuraavan päivän lehdissä, jolloin yleisö paremmin ehtisi huomata kaikki hänen kauniit lausepartensa.