»Istuhan, vanha veijari», kehotti Leemans tehden hänelle tilan itsensä ja tyttärensä välille.
»Kas, saakeli!» huudahti Lebeau katsellen pöytäseuran hohtavia kasvoja, juomapöytää ja kemujen tähteitä… »Täällä pidetään hauskaa, kuten näyttää…»
Tämä synkällä äänellä tehty huomautus sai toiset hieman levottomiksi… »Niinpä tietysti, täällä on vähän huviteltu ja hauskuteltu, entä sitten? Minkä vuoksi olisimme aina ikävällä päällä?…»
Lebeau näytti hämmästyneeltä.
»Mitä! Ettekö te siis tiedä, että…? Milloin tapasitte te viimeksi kuninkaan, rva kreivitär?»
»Viimeksi? Tänä aamuna … eilen … ja joka päivä».
»Eikö hän siis ole virkkanut teille mitään siitä kauheasta tilityksestä, joka vasta on tapahtunut…»
Muutamin sanoin hän sitten teki selkoa siitä miten luopumuskirja oli joutunut tulen omaksi. Ja samoin saanee koko »kaappausta» pitää menetettynä pelinä.
»Voi, mikä hylkiö!… Hän on siis pettänyt minut!»
Tom kävi levottomaksi. Hän katsoi vaimoansa suoraan silmiin: olisiko tämä todellakin ollut niin typerä, että…? Mutta Spalaton kreivitär ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi sallinut hänen syventyä minkäänlaisiin asiaa valaiseviin yksityistutkimuksiin. Toistaiseksi halusi hän vain purkaa raivostuneen vihansa Kristiania kohtaan, joka viikkokauden jo oli keksinyt kaikellaisia valheita selitykseksi siihen, ettei hän vielä ollut allekirjoittanut luopumuskirjaa. Voi, sitä valhettelijaa! Mutta miksi ei Lebeau jo ennen ollut kertonut hänelle tuosta tapahtumasta?