Pian alkaa karkelo uudelleen ja ihan tavattoman ja hämmästyttävän vilkas seurapiirissä, jossa muuten huvitellaan noin sovinnaisuuden vuoksi. Selvää oli, ettei tämä ollut mikään tavallinen juhla, vaan että sillä oli oma sala-tarkoituksensa, kuten Lebeau sanoi? Jotakin intohimoista ja kiihkoista oli jo siinä tavassa, millä herrat hurjassa karkelossa kiersivät kätensä naisten vyötäisten ympäri, samoin nuorten tulisissa katseissa, jopa itse tanssimusikissa, joka toisinaan soi kuin säestäisi sitä urhojen kannusten ja rautaisten jalustimien kalske. Tanssijaisten lopussa tapahtuu tosin toisinaan, että huvituksen viimeiset hetket aamun sarastaessa näyttävät yhtä kiihkeän vilkkailta ja hermostuneelta juopumukselta kuin tämä juhla oli. Mutta nämä tanssijaiset olivat vasta alkaneet ja kuitenkin kihelmöitsi täällä kuumana jokainen hansikoittu käsi ja kaikkien sydämet sykkivät vilkkaasti rintakukkaisten ja jalokivikorujen alla: ja kun joku pariskunta väikkyi ohitse soiton ja lemmen kiihoittamana, seurattiin sitä kotvanen hymyilevin ja myötätuntoisin katsein. Tietäväthän jo kaikki nämä Illyrian pulskeat ja jalot ylimykset, jotka kuninkaansa mukana ovat maanpakolaisina saapuneet tänne, että läsnäolevan Ranskan aateliston, joka aina oli ollut valmis vuodattamaan verensä hyvän asian vuoksi, että sen jo päivän koittaessa piti lähteä vaaralliselle sotaretkelle. Jos onnetar sattuisikin suosimaan hanketta, niin kuka tietää, kuinka monta näistä sotaan lähtevistä takaisin palaisi? Kuka tietää, kuinka moni heistä jo viikon kuluttua lepäisi tappotantereella, jonkun vuoren jyrkänteellä, missä tämän hurmaavan masurkan säveleet vielä soivat, heidän korvissansa yhtyen kuohuvan veren kohinaan? Juuri tuo lähenevä vaara se vilkastuttaa tanssijaisia, sillä taistelun aattoillan rauhallista huvitusta seuraava levottomuus se kiihoittaa hurjaa iloa, kostuttaa silmät ja tekee katseet rohkeiksi ja suloisen kaihoaviksi. Mitä neitonen voikaan kieltää surmaansa kohti lähtevältä? Ja kuinka jouduttavasti vaikuttaakaan sydämen hellempien tunteiden tunnustukseen tämä juhlasalissa väikkyvä kuolon ajatus? Julman kuolonenkelin siipien suhina, joka melkein kuuluu jouhisoittimien sävelten alta, näyttää tekevän syleilytkin kiihkeämmiksi. Oi, kuinka moinen lyhyt lemmenilo muistuttaa päiväperhosten karkeloita auringon häipyvän säteen paisteessa! Monet tapaavat tässä toisensa ensimäisen kerran eivätkä ehkä enää koskaan tapaa toisiansa; mutta varmaa on, että monet sydämet tänä iltana parittain yhtyvät. Tosin koettavat muutamat korskeimmat kaunottaret hymyillä liikutuksesta huolimatta; mutta mikä hellyys onkaan kaiken ilkamoivan leikkisyyden alla? Ja kaikki hyörivät nyt karkelossa kumartunein päin ja liehuvin suortuvin, kaikki parit näyttävät luulevan olevansa kahden kesken, niin hurmaa heidät tuo tenhoisa väikkyminen Brahmsin valssin tai Chopinin masurkan sävelten mukaan.

Innostus oli vallannut myöskin Mérautin, jossa tuo guzlan milloin hurjan voimakas, milloin suloisen hellä soitto oli herättänyt eloon kaikissa etelämaisissa luonteissa piilevän seikkailuhalun ja rajattoman kaihon päästä outoihin maihin, valoon ja vapauteen; hänessäkin hehkui halu sotaan ja sankaritekoihin, joita naiset aina ovat ihailleet. Vaikka hän ei ottanutkaan osaa tanssiin eikä ollut mikään sotilas, joutui hänkin näiden sotaisten tanssijaisien hurmaukseen; häntä sanomattomasti suretti ja hävetti että hänen itsensä täytyi jäädä tänne vanhusten ja lasten kanssa, kun kaikki nuo nuoret lähtivät vuodattamaan vertaan taistelukentälle ja antautuivat kunniakkaihin vaaroihinkin, ja häntä suretti, että tämä hänen suunnittelemansa ristiretki siis toteutuisi ilman häntä. Aate häpesi toiminnan edessä. Ehkä lisäsi sekin hänen kärsimyksiänsä ja slavilaisten sävelten herättämää kuoleman-kaihoansa, että kuningatar Frédérique niin loistavin silmin ja ylhäisenä nojausi Kristianin käsivarteen. Näkyi selvästi, kuinka onnellinen hän oli nähdessänsä, että Kristian jälleen oli sekä kuningas että sotilas… Haïkouna, Haïkouna, voitko sinä aseiden kalskeessa unhottaa ja antaa anteeksi kaikki, niinhyvin velvollisuuden laiminlyönnin kuin valheet? Onhan sinusta yksilön rohkeus kalleinta kaikesta maan päällä ja sankarillehan sinä jäähyvästiksi liehutat kuumain kyynelten kostuttamaa nenäliinaasi, joka tuoksuu poskipäittesi hienoja hajuvesiä!…

Äkkiä huomasi Haïkouna surullisiin mietelmiin vajonneen miehen leveine ajattelijaotsinensa, jolle runsaat, muotilain vaatimuksia itsepäisesti vastustavat suortuvat olivat valahtaneet.

Hymyillen viittasi hän tätä luoksensa. Hän näytti melkein aavistavan syyn miesparan surumielisyyteen.

»Mikä kaunis juhla, hra Méraut!» sanoi hän ja lisäsi äänensä alentaen:

»Tästäkin on minun kiittäminen teitä… Mutta teitä onkin meidän kiittäminen niin paljosta, ettemme kohta tiedä, kuinka sen tekisimme».

Ja olihan Méraut todellakin vahvan uskonsa avulla liehtonut tuleen sammuvat hiilet, virittänyt masentuneissa toivon kipinän ja valmistanut sitä kansankapinaa, johon nyt aiottiin turvautua. Tätä ei kuningatar unhottanut. Eikä tässä loistavassa seurassa ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hän olisi keskustellut niin kunnioittavan armollisesti, hyväntahtoisesti ja kiitollisena kuin hän nyt kaikkien nähden ja keskellä kuninkaallisten ympärille kertynyttä arvokasta seurapiiriä puhutteli Mérautia. Kuningaskin lähestyi häntä ja sanoi tarjotessansa Frédériquelle käsivartensa:

»Markiisi de Hezeta on täällä… Oletteko nähnyt häntä?»

»Minä en häntä tunne, teidän majesteettinne.»

»Hän väitti kuitenkin olevansa vanha tuttu kanssanne… Kas, tuossa hän on».