Vanhan kenraali Rosenin sairauden vuoksi oli markiisi de Hezeta valittu sotaretken johtajaksi. Palman herttuan viimeisen yrityksen aikana oli hän osoittanut hämmästyttäviä päällikön lahjoja; ja jos hänen neuvoansa olisi seurattu, ei tuo verinen kahakka olisikaan päättynyt niin onnettomasti. Huomatessansa, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhia ja että vallantavoittelija itse antoi paon merkin, piiloutui hän ikävystyneenä ihmisvihaajana baskilaisen vuoriston peittoon ja eli siellä hiljaisuudessa, erillänsä kaikista salaliitoista, joutavista toiveista ja tuhmista sotahankkeista. Hänen ainoa toivonsa oli saada kuolla huomaamattomana miehenä isiensä maassa. Mutta pater Alphéen innokas kuningasmielisyys ja Kristian II:n uljuuden maine houkuttelivat hänet jälleen uhkarohkeihin sotayrityksiin. Vanhan aatelisen sukunsa, romanttisen maanpakolais-elämänsä, vainotun asemansa ja hämmästyttävän rohkeiden sankaritekojensa vuoksi oli markiisi José Maria de Hezeta tarumaisella tavalla vetänyt kaikkien huomion puoleensa ja joutunut illan sankariksi.
»Hyvää päivää, Ely», sanoi hän tullen käsi ojennettuna Elyséen luo ja käyttäen hänen lapsi-nimeänsä Reynhaan ajoilta. »Kas niin, minä se olen … vanha opettajasi Papel».
Kunnia- ja ritarimerkeillä koristettu musta takki ja valkea kaulaliina eivät paljo muuttaneet hänen ulkonäköänsä eivätkä edes ne kaksikymmentä vuottakaan, jotka hän oli saanut lisäksi mahdottoman suuren kääpiöpäänsä ylle; kasvot vain olivat vallan ahavoittuneet ja ruudin savustamat, niin ettei tuota vanhastansa tuttua, suurta otsasuonta juuri huomannutkaan. Hänen kuningasmielisyytensä näytti kutistuneen otsasuonen kanssa; baskilaisen hatun mukana, jonka hän sotaretkeltä palattuansa oli viskannut jokeen, näytti hän heittäneen luotansa myöskin joukon entisiä mielipiteitänsä ja lapsuutensa harhaluuloja.
Elysée säpsähti omituisesti kuullessansa vanhan opettajansa äänen, tämän saman miehen, joka oli tehnyt hänet siksi, mikä hän oli:
»Niin, pikku Elyni»…
Pikku Ely oli pari jalkaa häntä pitempi ja sitä paitsi jo jotenkin harmaatukkainen.
»Niin, ne ajat ovat olleet, Ely, tosikuninkaita ei ole enään. Kuningasvallan periaate elää ehkä vielä, mutta sopivia miehiä ei löydy enää. Ainoakaan noista satulastansa heitetyistä ratsumiehistä ei enää voi nousta siihen eikä ehkä tahdokaan. Voi, mitä olenkaan saanut nähdä ja kokea viime sotaretkelläni!»
Veri kohosi samassa hänen poskillensa ja levisi kuin pilvi yli kasvojen, silmät suurenivat ja tuijottivat eteensä kuin olisi mies nähnyt vain häpeän ja kavalluksen näkyjä.
»Mutta kaikki kuninkaat eivät ole samanlaisia», väitti Méraut, »ja olenpa vakuutettu, että kuningas Kristian…»
»Sinun kuninkaasi ei ole muita parempi… Lapsi ja elostelija hän on… Mitään tahdonvoiman oiretta tai merkkiäkään ei hänen huvitusten veltostamassa katseessansa ole!… Katsohan häntä tarkempaan!…»