Samassa viittasi hän kuninkaaseen päin, joka juuri tanssi heidän ohitsensa kaihoisin silmin, hikoilevin silmin, pieni pyöreä pää kumartuneena naisen paljaan kaulan ylitse ja suu auki ikäänkuin olisi hän tahtonut ahmia sisäänsä nuoren naisruumiin koko tuoksun. Pari väikkyi heidän ohitsensa kummankaan heistä huomaamatta tähystelijöitä, vaikka heidän huohottava hengityksensä ihan kosketti Elyséetä. Monet vetäytyivät lehterille katsellaksensa kuinka Kristian IV, valtakuntansa paras valssintanssija, väikkyi kauniisti karkelossa. Hezeta ja Méraut taas peräysivät erään akkunan luo, joka oli Anjoun rantakadulle päin. Siinä juttelivat he kotvan aikaa, osaksi tanssijaisten humussa, osaksi viileän yön sumussa ja rauhoittavassa hiljaisuudessa.
»Kuninkailla ei enään ole mitään uskoa eikä tahtoa. Miksikäs me sitten heidän hyväksensä itsepäisesti ponnistelisimme?» sanoi espanjalainen synkän näköisenä.
»Teiltä puuttuu siis usko asiaan… Ja kuitenkin lähdette te mukaan?»
»Niin teen».
»Toivotonna?»
»Ei aivan … yksi ainoa toivo minulla on…»
»Ja se on?»
»Että joku hyvä ihminen halkaisee kalloni siellä… Tukea sillä ei enää ala olla.»
»Entäs kuningas?»
»Mitä tuollaisesta!… Hänen suhteensa olen minä melkein varma siitä, että…»