Sillä välin riisui Tom yltänsä oheten vähitellen luonnolliseen muotoonsa: pieneksi, kuivaksi, laihaksi ja luisevaksi mieheksi, joka ihonmukaisissa värillisissä alushousuissansa teki hänen edessänsä kaikenlaisia hassunkurisia hyppyjä, joita hän säesti ilveilevillä kädenliikkeillä. Kun toinen heistä sitten väsyi ilveilemään ja toinen noille kujeille nauramaan, heittäysi Tom vaimonsa viereen sohvalle, lähensi apinanaamansa Señoran enkelimäisiä kasvoja ja ilmoitti syyn iloonsa seuraavasti:
»Niin, nyt on Spricht kukistettu koko joukkokuntansa kanssa! Kaikki on nyt lopussa!… Sillä nyt olen minä keksinyt kaappaukseni, suurenmoisen kaappaukseni!»
»Ihanko varmasti? Kuka hän siis on?»
Nimi, jonka Tom nyt mainitsi, sai Señoran hymyilemään ylenkatseellisesti.
»Mitä?… Hänkö?… Uhrilammasko?… Mutta eihän hänellä ole enää ropoakaan… Olemmehan me kerinneet ja korventaneet niin hyvin hänet kuin hänen illyrialaisen jalopeuransa, ett'ei koko ruumiissa enää ole karvaakaan tallella.»
»Elä sinä puhu pahaa Illyrian leijonasta, tyttöseni… Sen pelkkä nahka on parin sadan miljonan arvoinen, siinä saat uskoa minua», sanoi Tom, jonka kasvoille nyt oli palannut entinen hidasverinen ilme.
Señoran silmät iskivät tulta. Pannen voimakkaan koron kullekin tavulle toisti hän sanansa:
»Kaksi sataa miljoonaa!»
Sitten teki hän vallan kylmäverisesti selkoa »suuresta kaappauksestansa». Kysymys oli siitä, että saataisiin Kristian II suostumaan Illyrian valtiopäiväin ehdotukseen, jonka mukaan hän kahdesta sadasta miljoonasta frangista luopuisi oikeuksistansa Illyrian kruunuun. Ja mitä tällaiseen tarkoitukseen tarvittaisiin? Ainoastaan hänen allekirjoituksensa, ei muuta, ja sen olisi Kristian aikoja sitten antanut, jos hän olisi saanut yksin päättää asiasta. Mutta luopumista estämässä oli kuningatar ja kuninkaan muu ympäristö. Kuitenkin täytyi asiain kehittyä siihen suuntaan ennemmin tai myöhemmin. Talossa ei enää ollut rahaa juuri ropoakaan. Velkoja oli tehty teurastajan luona, jolta oli ostettu lihaa ja viljakauppiaan luona, jolta oli ostettu kauroja hevosille; herrasväen köyhyydestä huolimatta seisoivat hevoset vielä tallissa ja muutenkin ylläpidettiin yhä ulkonaista komeutta, vaikka hätä ja kurjuus jo näkyi loiston takana. Kaikki kuningasparin liinavaatteet olivat kovin kuluneet, huolimatta kruunulla ja vaakunoilla varustetuista nimikirjaimista, eikä talossa ollut rahaa ostaa uusia. Tallissa ei ollut heiniä ja talon kalliimmat hopeaesineet olivat pantissa; palvelijoita tosin pidettiin vielä, vaikka ei enää entistä määrää, mutta jäljelle jääneistä eivät monetkaan olleet saaneet palkkojansa moneen kuukauteen.
Kaiken tämän oli Tom kuullut kamaripalvelija Lebeaulta, joka niinikään oli jutellut hänelle noista kahdesta miljoonasta, mitkä Laibachin eduskunta oli tarjonnut kuninkaalle korvaukseksi Illyrian kruunusta, ja siitä kohtauksesta, jonka tämä uutinen oli hovissa aikaansaanut.