Saatuansa tietää olevansa monen miljoonan arvoinen, jos vain suostuisi uhraamaan pari tippaa kirjoitusmustetta, oli kuningas muuttunut mieleltänsä: nyt hän ei enää nauranut eikä puhunut mitään, vaan ilmestyi hänen otsallensa sen piintyneen päähänpiston varjo, joka huolestuneena piirteenä sittemmin nähtiin aina samassa paikassa. Hän oli käynyt ärtyisäksi kuin äreä koira ja usein kuultiin hänen huokailevan syvään. Mitään ulkonaista muutosta ei hänen ympäristössänsä tapahtunut; palvelijakuntansa piti hän entisellänsä: sihteerin, kamaripalvelijan, ajurin ja »pikentin». Myöskin suojiensa kallisarvoisen ja loistavan kalustuksen säilytti hän ennallansa eikä näyttänyt mitenkään supistavan persoonallisia menojansa. Eikä tuo lannistumattoman ylpeä kuningatar, joka ylhäisellä käytöksellänsä luuli voivansa peittää maailmalta lisäytyvän köyhyytensä, olisi sallinutkaan hänen kärsivän minkäänlaisia puutteita. Jos joskus niin tapahtui, että kuningas aterioitsi kotonansa, tapasi hän täällä aina saman ylellisyyden kuin ennenkin. Mutta yhtä puutetta ei hän kuitenkaan voinut korjata: kuninkaalta alkoi puuttua rahoja klubi-iltojen, pelin ja naisten varalle! Ja tämä olikin se heikko kohta, jonka avulla voitiin päästä hänen majesteettiansa lähemmäs. Vietettyänsä yön pelipöydän ääressä ja tehtyänsä siinä velkoja, joita hän ei voinut suorittaa, suostuisi kuningas kyllä jonakin päivänä allekirjoittamaan luopumisehdotuksen, sillä pitkällisempiin pelivelkoihin hän luultavasti ei tahtonut antautua ja vielä vähemmän antaa aihetta sellaiseen häväistykseen, että Kristian II julistettaisiin klubissa maksukyvyttömäksi! Tämä olisi kuitenkin jo aikoja sitten tapahtunut, ell'ei vanha Rosen kaikessa salaisuudessa ja vastoin kuningattaren kieltoa olisi alkanut suorittaa kuninkaan velkoja. Tarkoitus oli nyt houkutella tämä menettämään rahaa yli tavallisuuden ja pakottaa hänet niin suuriin tuhlauksiin, etteivät vanhan herttuan varat riittäisi enää hänen menoihinsa.
»Tämä on niin sievä 'ahvääri'», sanoi Tom, »ettei appiukko Leemans saattane kieltäytyä antamasta meille tarpeellista liikepääomaa, sillä tässä täytyy meidän toimia yhteisin voimin. Vaikeinta on hankkia itse väkipyörä, jota paitsi koneistoa ei voida saada käymään: tarkoitan naista, joka…»
»Naista! Mitä naista?» kysyi Señora suurin silmin ja viattoman näköisenä.
»Tietysti sitä, joka viskaa silmukan kuninkaan kaulaan… Tässä tarvitaan vakava ja älykäs nainen, joka sitä paitse voi syödä hyvin, menettää rahoja ja ennen kaikkea ottaa eteensä…»
»Amy Férat ehkä…?»
»Eeei, ei hän tähän kelpaa. Ensiksikin on hän jo ollut liian paljo mukana ja toiseksi puuttuu häneltä tarpeellinen vakavuus. Kunhan hän vain saa syödä illallisia, laulaa ja elostella, niin on hän vallan tyytyväinen… Eei, ei hän ole sellainen tyttö, että hän osaisi 'kiristää' pikku miljoonansa kuukaudessa mitään ulkonaista jälkeä näkymättä. Tässä tarvitaan sellainen, joka voi pitää syöttiä korkealla ilmassa eikä menetä itse paljo mitään ja joka myy itsensä sentimetrin mukaan ja kalliimmasta kuin neliömetri kalleinta tonttia maksaa la Paix-kadun varrella.
»Ah niin, alanpa käsittää, miten siinä olisi meneteltävä», sanoi
Señora, näyttäen miettiväiseltä… »Mutta kenen me siihen saisimme?»
»Siinä se juuri pulma on», sanoi Tom, »kenen saisimme me uhrautumaan?»
Sitten katsoivat he toisiinsa hetkisen aikaa ja hymyilivät kumpikin. He ymmärsivät toisensa. Asia oli sovittu.
»No niin, koska sinä jo olet pannut asian vireille, niin…»