»Minä en pukeudu uudestaan… Tämä näyttää käyvän laatuun…»
Eikä hänelle mikään paremmin soveltunutkaan kuin tuo vaalea, vartalonmukainen villahame, joka pehmeissä poimuissa laskeusi maahan, ja sen yli heitetty saali, jonka päät olivat sidotut seljan taa kuin pienillä tytöillä. Tumma tukka oli kierretty ylös päälaelle, niin että niska oli paljas olkapäihin asti, missä ihon pehmeä ja lämpöinen väri alkoi hieman tummua.
Hän ymmärsi kyllä itse, ettei mikään puku voinut miellyttää kuningasta enemmän kuin tämä keveä, yksinkertainen ja lapsellisen miellyttävä aamupuku. Ruokasaliin … aamiaiselle … ei hän tässä puvussa kuitenkaan katsonut voivansa mennä. Hänen elämänsä täällä Messinan kadun varrella oli näet saanut jotenkin juhlallisen muodon: täällä eivät soveltuneet samat vapaat elämäntavat kuin maalla Courbevoiessa. Hän söi aamiaista huoneessansa ja vetäytyi sitten pukuhuoneeseensa, jonka verannalta oli näköala kadulle. Tässä istui hän väijyen kaikessa hiljaisuudessa kuningasta tulevaksi; nytkin heittivät akuttimet vaaleanpunertavan varjon hänen ylitsensä niinkuin ennen »perhehotellin» akkunakomerossa.
Ennen klo 2:ta ei Kristianin ollut koskaan tapana saapua. Mutta kello löi jo kaksi eikä häntä näkynyt. Señoran, joka muuten oli maailman rauhallisin ihminen, valtasi tavaton levottomuus ja mielenkuohu, joka yhä kasvoi, aivankuin tekee vesi, joka alussa kiehuu heikosti väreillen ja sitten vähitellen kuumeellisesti pyörien, kuohuen ja poristen. Tällä tunnilla ei Messinan kadulla näkynyt kuin jotkut ainoat ajopelit … koko katu loisti leveänä ja autiona päivän paistetta tasakattoisine, komeine rakennuksinensa ja kullattuine rautaporttinensa ja siistine lyhtypylväinensä… Montceauxin puiston edustalla. Joka kerta kun kadulta kuului vaunujen kolinaa, veti Señora akkunaverhon sivulle paremmin nähdäksensä, mutta aina pettyi hän toivossansa ja entistä enemmän harmitti häntä tuo komea, häikäisevä elottomuus ulkona, joka rauhallisessa hiljaisuudessansa oli täydellinen vastakohta hänen kuohuvalle povellensa.
Mitä oli siis tapahtunut? Aikoiko Kristian siis todellakin matkustaa häntä tapaamatta?
Mielessänsä etsi hän syitä ja mahdollisuuksia, mutta epävarmassa odotuksessa häilyvälle on kaikki häilyväistä, niin hyvin ajatukset, joita ei ehdi loppuun ajatella, kuin puhe, joka käy epävarmaksi änkytykseksi eikä tahdo päästä huulten yli. Sellaisessa kiusallisessa ja rauhattomassa mielentilassa oli Spalaton kreivitär nyt, että hänen sormensakin liikkuivat vaistomaisesti ja suonenvedontapaisesti. Tuon tuostakin kohotti hän punaista akkunaverhoa. Haleat tuuloset häilyttivät puitten lehteviä, nuorteita oksia ja raitis henkäys voimakkaista vesiruiskuista, joilla katua kostutettiin, lehahti kasvoihin saakka. Sikäli kuin tavallinen ajeluaika Boulognen metsässä lähestyi, vilkastui elämä ja yhä useampia vaunuja vieri ohitse estäen kadunkastelijoita toimessansa.
Nyt alkoi kreivitär toden teolla peljätä että kuningas aikoi matkustaa hänelle jäähyvästiä sanomatta. Hän kirjoitti kaksi kirjettä, osoittaen toisen Axelin prinssille, toisen klubille; sitten pukeusi hän (sillä eihän hän voinut käydä koko päivää puettuna pikkutytön lailla) ja alkoi kävellä sänkykamarin ja pukuhuoneen väliä kunnes hänen levottomat kävelynsä ulottuivat ympäri koko talon.
Mikään tavallinen pikku »kokotti-häkki» se ei ollutkaan, vaikka ei myöskään noita raskaita, kivisiä jättiläisrakennuksia, joita raharuhtinaat teettävät niin paljon läntisen Parisin uusiin kaupunginosiin. Spalaton kreivittären talo oli taiteellisesti tehty rakennus ja sisustettu tavalla, joka hyvin soveltui tähän kaupunginosaan, jossa löytyvät Murillon, Velasquezin, van Dyckin y.m. nimiset kadut; kattolistasta portinkolkuttimeen asti oli se taiteellisesti omituinen ja erosi tässä suhteessa kaikista naapuritaloista. Sen oli eräs kreivi Plotnicki rakennuttanut lemmittyänsä varten, joka rumuudestansa huolimatta joka aamu sai suojelijaltansa tuhannen frangin setelin; yöpöydältänsä hän sen joka aamu löysi kokoon taitettuna. Kun rikas puolalainen kreivi sitten kuoli testamenttia tekemättä, tarjottiin talo huonekaluinensa ja taide-esineinensä kaupaksi kahdesta miljoonasta. Kaikkien näiden kalleuksien onnelliseksi omistajaksi joutui Señora.
Puusta veisteltyjä raskaita portaita myöten, jotka olisivat kestäneet vaunuillakin ajaa ja jotka Spalaton kreivittären vakavalle kauneudelle muodostivat hollantilaisen taulun tumman taustan, voi hän laskeutua alakerran kolmeen saliin. Ensimäinen näistä oli saksilainen pikkusali Ludvig XV:n tyyliin ja sisälsi viehättävän kokoelman maljakkoja, pystykuvia ja kauniita emaljiteoksia, kaikki 18:n vuosisadan hienoa, siroa ja sievää työtä, joka näytti syntyneen lemmittyjen ohuiden sormien luomana ja saaneen eloa heidän veitikkamaisesta hymystänsä; toisessa salongissa taas oli lasin alla tulipunaisella pohjalla lepääviä norsunluuveistoksia kuvaten milloin kiinalaisia henkilöryhmiä, milloin jalokivistä sommiteltuja hedelmäpuita, milloin kaloja nefriitti-silminensä, milloin keskiaikaisia pyhimyksiä ja Vapahtajan kuvia kärsivine kasvoinensa ja verisine naarmuinensa. Kolmas sali, joka oli valaistu kuin atelieri ja verhottu karduanitapeteilla, vartosi vielä ukko Leemansin lupaamaa kalustoa.
Ihana kreivitär iloitsi muuten aina katsellessansa kaikkia näitä harvinaisuuksia, olletikin kun ne oli saatu verrattain huokeasta hinnasta, mutta tänään käyskeli hän saleissansa levotonna edes takaisin välittämättä vähintäkään taide-esineistä; hänen ajatuksensa liitelivät kaukana ja vatvoivat harmillisia kysymyksiä ja pulmia. Mitä tämä kaikki merkitsikään?… Livahtiko kuningas tuolla tavoin tiehensä?… Ja hän poloinen, joka oli luullut saaneensa miehen niin varmaan koukkuun!…