Palvelija meni heidän ohitsensa. Kristian viittasi hänet luoksensa sanoen:
»Käske Samyn valjastaa…»
Kuningatar säpsähti:
»Mitä? Aiotteko kaupungille?»
»Aion, viisaus vaatii sen… Eiliset tanssijaiset ovat voineet antaa aihetta kaikellaisiin huhuihin… Minun täytyy sen vuoksi ainakin näyttäytyä klubissa ja bulevardeilla… En minä kauvan viivy … päivällisille minä jo varmasti palaan».
Samassa juoksi hän portaita ylös suuren rakennuksen yläkertaan ketteränä kuin lomalle aikova koulupoika.
»Viime hetkeen asti täytyy minun siis pysyä epävarmana hänen suhteensa», sanoi kuningatar Mérautille, joka ei voinut rohkaista eikä lohduttaa häntä sanallakaan.
Kuningas oli kaikissa tapauksissa tehnyt hyviä päätöksiä. Messun aikana oli hän mielessänsä vannonut, ett'ei hän enää koskaan tapaisi Señoraa, sillä hän tunsi olevansa liian heikko jättämään lemmittynsä, jos tämä toden teolla tahtoi pidättää hänet lähtemästä. Parhaissa aikeissa hän siis kaupungille lähti. Klubiin hän ensin ajoi. Siellä oli jotensakin tyhjää ja autiota. Muutamia kaljupäitä istui totisina ja hiljaisina whistipöydän ääressä ja lukusalissa nuokkui eräitä kunnianarvoisia unikekoja pitkän sanomalehtipöydän ääressä. Muuten oli sangen luonnollista, ett'ei täällä tänään ollut sen vilkkaampaa: koko viime yö oli näet pelattu hurjasti; kun peliseura aamun sarastaessa lähti klubista Axelin prinssin johdolla, sattui joukko muuleja, kulkuset kaulassa, kulkemaan ohi, jolloin prinssi pyysi muulinkuljettajan lypsämään elukat ja sai koko seuran juomaan maitoa samppanjalaseista. Elukkain kuljettajan vastustelusta huolimatta noustiin sitten muulien selkään ja niin ajettiin täyttä vauhtia la Paix katua pitkin. Klubin esimies, hra Bonoeil jutteli tapauksen kuninkaalle. »Oli tosiaankin hullunkurista nähdä prinssin ratsastavan pienellä aasintammalla», sanoi hän, »hänen täytyi koukistaa säärensä ylös, ett'eivät ne viiltäisi maata … sillä monseigneurilla onkin niin pitkät sääret, että … ja hänen järkähtämätön hidasverisyytensä sitten!… Vahinko, ettei teidän majesteettinne ollut näkemässä tätä hauskaa kohtausta!»
Kristianistakin oli ikävä, ett'ei hän ollut mukana moisessa hauskassa ilveilyssä. Axelin prinssi oli miekkoinen, sillä setänsä kanssa riitoihin jouduttuansa oli hän saanut karkoitustuomion, joka luultavasti ainaiseksi vapautti hänet hallitushuolista, olletikin kun setä vielä vanhoilla päivillänsä mietti avioliittoa ja voi ehkä toimittaa valtakunnalle kokonaisen liudan kruununperillisiä. Sitä parempi prinssistä, jota huvitteleminen Parisissa miellytti paljon enemmän kuin kotoinen politiikka.
Venyessänsä sohvalla, jolta tuo veltto epäilijä-prinssi verrattain äsken oli noussut, tunsi Kristian vähitellen vaipuvansa takaisin samaan mielentilaan ja menetti samassa määrässä eilispäivän juhlan herättämän sankarillisen tunnelmansa: sotaretki kadotti äskeisen viehätyksensä, loistonsa ja suuruutensa. Jos hän viipyisi täällä raukeisi kaikki tyhjiin, huomasi hän ja katsoi parhaimmaksi paeta pois tästä velttouden pesästä, joka uhkasi tehdä lopun hänen tahdonvoimastansa; äkkiä nousi hän ylös ja kiiruhti jälleen vapaaseen ilmaan ja meluavaan, toimeliaaseen ihmisjoukkoon.