Kello oli jo 3. Silloin oli hänen tapansa klubissa tai Mignonin luona syödyn aamiaispäivällisen jälkeen käydä Messinan kadulla Señoraa katsomassa. Koneellisesti suuntausivat hänen askeleensa nytkin tuttua tietä tuohon kaupunginosaan, joka kesäaikaan tuntui sangen hauskalta leveine kattoinensa, pitkine, komeine rakennusrivinensä ja vihreine istutuksinensa, joiden omituiset varjot heittyivät valkeille asfalttikäytäville.
Entäs ihmiset sitten? Kauniita naisia, siroja muotoja, suloisia, vilkkaita ja iloisia kasvoja viileiden kesähattujen ja värikkäiden auringonvalojen alla! Missä muualla voisivat naiset käydä, pukeutua ja koristaa itsensä niin kuin nuo? Missä muualla voisi ihminen kuluttaa aikansa hauskemmin ja iloisemmin ja missä muualla olisi niin paljo erilaisia huvituksia kuin Parisissa!… Ja kaiken tämänkö hän nyt jättäisi taittaaksensa niskansa tappotantereella!… Sääli luopua niin paljosta hyvästä ja niin monista hauskoista nautinnoista, joita muualla maailmassa ei olisi tarjolla!
Ollessansa tämän tunnelman vallassa, jolloin elämä hymyili ja Parisi taas tuntui viehättävimmältä, katseli Kristian mielellänsä kaikkia vastaantulevia kaunottaria; milloin viehättivät häntä jonkun naisen ihanat kasvot, milloin hänen alushameensa pitsireunukset. Kuinka vieras olikaan se ritarillinen kuningas, joka tänä aamuna puolisonsa ja poikansa kanssa polvistui alttarin juureen, sille pomada-keikarille, joka nyt iltapäivällä klo 3 käyskeli tässä nenä pystyssä. Frédérique oli ollut vallan oikeassa kirotessaan koko Parisia ja sen turmiollista vaikutusta Kristianin tapaisiin horjuviin ja kiehuviin luonteihin.
Tultuansa sille kohdalle Haussmannin puistokatua, missä Messinan katu alkaa, pysähtyi Kristian hetkeksi odottamaan, kunnes vaunujono oli ehtinyt ohitse. Tällä välin ehti hän vähän miettiä. Kuinka oli hän äkkiä tänne joutunut? Hän ei voinut sitä käsittää. Näkyiväthän tuolla Plotnickin palatsin pienet tornit himmeän päivän valossa!… Mikä houkutus!… Miksi ei hän menisi perille asti?… Miksi ei hän kävisi hyvästelemässä Señoraa, joka vast'edes jäisi hänelle vain palavan janon ja tyydyttämättömän kaihon muistoksi?
Tätä sisäistä taistelua kesti vain hetken, mutta että se oli ankara, näkyi kyllä hänen hienosta ja rihaisesta ruumiistansa, joka horjui ja huojui kuin ruoko tuulessa. Äkkiä rohkaisi hän itsensä, viskausi lähimmän vapaan ajurin vaunuihin ja käski tämän ajaa takaisin klubiin. Tätä päätöstä hän ei olisi voinut tehdä, ellei aamumessun aikana tehty lupaus olisi pakottanut häntä siihen. Nyt pääsivät voitolle hänen katolilaisuutensa ja pelokas nais-uskonnollisuutensa.
Klubiin tultuansa sai hän Señoran kirjeen; tuoksuva paperi jo oli ilmaisevinaan hänelle, mikä levottomuus lemmittyä vaivasi. Pian sen jälkeen hän sai toisen kirjeen Axelin prinssiltä, joka jo oli saapunut takaisin. Se sisälsi vain muutamia, kiiruussa kyhättyjä, helliä ja rukoilevia sanoja. Tom Lewisin kauppakirjoja ei näiden kirjeiden tyyli muistuttanut missään suhteessa! Kuitenkin tunsi kuningas Kristian itsensä vielä voimakkaaksi. Hän ymmärsi olevansa tähystelevien ihmisten ympäröimä: tämä tieto antoi hänelle miehen ryhdin ja huolettomasti pisti hän kirjeet taskuunsa. Klubin nuoremmat jäsenet saapuivat yksitellen jutellen hauskasta aasiratsastuksesta, joka eräässä sanomalehdessäkin oli tarkoin kuvattuna. Sanomalehti kiersi miehestä mieheen; jokainen nauroi samaa vatsanaurua, josta puuttui kaikki sydämellisyys ja välittömyys ja jota nauravat luonnollisen naurukykynsä kadottaneet poloiset.
»Mässätäänkö tänäkin iltana?» kyselivät nuoret ylimykset toisiltansa kaataen sisäänsä — terveysopillisen juomajärjestyksensä mukaisesti — soodavettä, jota klubissa aina olikin riittävästi saatavissa.
Ja sitten alkoi »mässäys». Muiden iloisen mielentilan houkuttelemana seurasi Kristian mukana Café de Londres'iin, missä oli aikomus syödä päivällistä, mutta ei tällä kertaa tavallisissa saleissa, joiden tapetit niin monta kertaa ennen olivat tanssineet heidän juopuneissa silmissään ja joiden peileihin he olivat piirrelleet satoja nimikirjaimia, vaan vaihteen vuoksi mentiin tällä kertaa viinikellariin, tuollaiseen tynnyreillä ja pulloilla täytettyyn, maanalaiseen katakombiin, jotka ulottuvat pitkän matkan Opéra Comiqueen päin. Näissä säilytyshuoneissa oli kaikellaista Ranskan rypälesatoa eri tahoilta maata ja päivällispöytä katettiin tomuisten, huuruisten ja kaasuliekkien valossa välkkyväin Chateau Yquem-pullojen ja näiden välille järjestettyjen värillisten lasien keskeen. Aate syödä päivällistä täällä viinikellarissa oli Vatteletin keksimä; hänen mielestänsä oli Kristian II:n lähtö, josta ainoastaan hän ja Axelin prinssi tiesivät, siksi tärkeä tapaus, että sitä piti juhlittaman jollakin erinomaisemmalla tavalla. Erittäin onnistunut ei tämä keksintö kuitenkaan ollut: kellarissa oli näet verrattain kostea ilma ja sitäpaitsi olivat miehet vielä väsyksissä edellisen yön mässäyksestä. »Kukonpyrstöstä» ei ollut mihinkään: hän torkahti silloin tällöin uneen ja heräsi aina hermonytkähdyksistä. »Rigolo» taas oli harvapuheinen ja katseli tuon tuostakin kelloansa. Pelkäsikö hän ehkä, että kuningatar kävisi liian levottomaksi, kun hän viipyi poissa niin kauvan?
Jälkiruokaa syötäessä saatiin seuran lisäksi muutamia naikkosia, jotka olivat syöneet päivällisensä ylhäällä kahvilassa. Kuultuansa, että kuningas ja prinssi olivat alhaalla kellarissa, jättivät he heti päivällispöytänsä ja tulivat nyt kynttilöillä varustettujen edeskäypien opastamina tänne alas haparoiden eteenpäin, helmat käsivarrella, nauraen ja huudahdellen pelvosta. Melkein kaikki olivat he avorintaisissa puvuissa, josta taas oli seurauksena että he alkoivat aivastella ja rykiä, käydä kalpeiksi ja palella istuessansa herrojen polvilla; nämä taas olivat kylmän vuoksi kääntäneet ylös takinkauluksensa. Eräs naisista, joka oli vähän muita viisaampi tai kylmettyneempi, huomautti vihdoin että »täällähän voi saada keuhkotaudin kuka tahansa», muistutus, jonka johdosta seura päätti juoda kahvia ylhäällä salongissa. Tämän majanmuuton aikana hävisi Kristian, jonka vaunut odottivat ulkona.
»Messinan kadulle!» sanoi hän ajurille hiljaa hampaittensa välistä sähisten.