Hän näytti joutuneen päähänpiston valtaan. Atrian aikana oli hän alinomaa nähnyt hänen kuvansa edessänsä ja sen jälkeen taas, kun nuo keveät kaunottaret saapuivat, vaivasi häntä koko ajan ajatus saada syleillä ja vihdoinkin kokonansa omata sen, jota hän rakasti, omata hänet eikä aina vain turhaan kerjätä, nyyhkiä ja palaa…
»Rouva ei ole kotona!»
Näin vastattiin hänelle perillä. Tämä vaikutti häneen kuin kylmä ryöppy hehkuvaan hiillokseen. Rouva ei ole kotona! Epäjärjestys talossa, jossa palvelijat näyttivät mielensä mukaan mellastavan, oli riittävä todistus siitä. Tullessansa oli Kristian jo huomannut, että eräästä ovesta hävisi joku myssypäisen piian naama ja että nuolena poistuvan pikentin kirjavat liivit vilahtivat toisaalta. Hän ei viitsinyt enempää kysellä, sillä äskeinen tenhottu tunnelma hälveni samassa ja selvästi äkkäsi hän nyt sen kuilun, johon hän oli ollut syöksemäisillänsä: valapatto olisi hän Jumalansa edessä ja maan kavaltaja Herran antamaan kruunuun nähden. Hän muisti rukousnauhansa ja kiitti Jumalaa moneen kertaan rukouksensa toistaen samalla kun rukousnauhan helmet lipuivat hänen polttavien sormiensa lävitse, hänen ajaessaan jo puistokujan heittämien varjojen ohitse kiiruusti takaisin St. Mandéhen päin.
»Kuningas tulee!» huudahti Elysée nähdessänsä salongin akkunasta, jossa hän jo kauvan oli tähystellyt, että Kristianin vaunujen lyhtyvalot nuolen nopeudella hävisivät palatsin pihaan. Kuningatar, joka muuten oli niin rauhallinen ja tasainen, oikein huudahti ilosta. Hän oli jo epäillyt pahinta ja otaksunut Kristianin joutuneen tuon naikkosen verkkoihin, jonka vuoksi hän siis pettäisi ystävänsä ja ijäksi häpäisisi itsensä ja maineensa. Koko St. Mandén pientä hoviseuraa oli vaivannut samanlainen kiusallinen pelko näiden raskaiden odotuksen hetkien kuluessa. Itse pikku Zarakin, joka — vastoin tapaansa — vielä oli valveilla, oli joutunut saman levottomuuden valtaan ja ymmärsi, että talossa vallitseva hiljaisuus merkitsi jotakin erityistä. Vaistomaisesti karttoi hän tekemästä naivia ja samalla joskus julmiakin kysymyksiänsä, joilla lapset toisinaan vallan paljastavat onnettoman asiaintilan. Äänetönnä oli poikanen istunut koko ajan katsellen erästä albumia, jonka suurten lehtien taa hän piiloitti kasvonsa; ja kun hän Elyséen huudosta havahtuen katsahti ylös, näytti hän itkeneeltä. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin surun syytä, vastasi hän joutuneensa pahalle tuulelle pelkästä pelosta, että kuningas matkustaisi pois antamatta edes jäähyväissuudelmaa ennen lähtöänsä. Pieneen helläluonteiseen poikaseen vaikutti näet nuorekas, iloinen ja leikkisä isä kuin vallaton, veitikkamainen, aikainen veli, joka tosin oli ystävällinen ja kiltti hänelle, mutta joka siitä huolimatta toisinaan kovin pahoitti äidin mieltä.
Pian kuultiin, kuinka Kristian lyhyesti ja kiireisesti antoi käskyjänsä palvelijoille. Sitten riensi hän ylös huoneustoonsa ja palasi viiden minuutin kuluttua takaisin alas matkapuvussa. Tähän kuului pieni, sievä, soljella ja sinisellä nauhalla varustettu hattu ja sellaiset sirot säärykset, joita matkailijat Vatteletin saaristotauluissa käyttivät. Tästä keikarimaisuudesta huolimatta näkyi hänessä selvästi kuningas niin hyvin kasvojen ylevässä ilmeessä kuin luontevan jalossa ryhdissä ja käskevässä käytöksessä. Kunnioittaen lähestyi hän kuningatarta, jolle hän kuiskaten esitti syynsä viipymiseen. Mielenliikutuksesta vielä kalpeana vastasi tämä hänelle hiljaa: »Ell'ette olisi ajoissa palannut, olisin minä matkustanut sijassanne ja ottanut Zaran mukanani.»
Kuningas uskoi hänen sanansa ja olipa tuokion aikaa jo näkevinänsä hänet poika käsivarrella keskellä kuulasadetta ja päättäväisenä käymään kuolemaan lapsensa kanssa niinkuin tuona muistorikkaana, kauheana iltana, jolloin hän lapsineen aikoi syöstä akkunaparvelta alas. Sen vuoksi ei hän mitään vastannut, vaan painoi lämpimän suudelman hänen kädellensä ja veti hänet nuoren innolla luoksensa kuiskaten: »anteeksi, anteeksi!»
Kuningatar olisikin kai antanut anteeksi kaikki, mutta samassa hän huomasi salin ovelle ilmestyneen Lebeaun, kuninkaan katalan silmänpalvelijan ja kurjan kätyrin kaikissa tämän petoksissa ja rikollisissa huvituksissa. Hänet valtasi inhoittava epäilys: »entäpä jos Kristian valhettelee … eikä aiokaan matkustaa?»… Ja samassa irroittautui hän puolisonsa syleilystä. Kristian näytti aavistavan hänen epäilyksensä ja kääntyi Mérautin puoleen pyytäen tätä saattamaan häntä asemalle.
»Voittehan palata takaisin Samyn kanssa», lisäsi hän.
Jäähyvästelyn täytyi tapahtua nopeasti, sillä lähdön hetki läheni; kuitenkin ehti kuningas sanoa ystävällisen sanan Boscovitshille, markiisittarelle y.m. Nostaen Zaran polvillensa kertoi hän tälle lähtevänsä sotaan valloittaaksensa takaisin valtaistuimensa ja valtakuntansa. Sitten kehoitti hän pikku prinssiä olemaan tottelevainen äidillensä eikä mitenkään pahoittamaan tämän mieltä; jos hän taas mahdollisesti ei palaisi takaisin sotaretkeltä, pitäisi pojan muistaa, että isä on kaatunut maansa ja kuninkaallisten velvollisuuksiensa vuoksi. Hän piti siis pikku prinssille varsin hyvin kokoonpannun jäähyväispuheen Ludvig XIV:n tapaan. Totisena kuunteli poika isänsä sanoja kummastellen samalla huomattavasti tuota tavattoman juhlallista kieltä huulilta, jotka muuten aina hymyilivät hänelle. Mutta Kristian oli hetken mies, aina sangen vilkas, vaihteleva ja keveäluontoinen. Nyt oli hyvästijätön totisuus ja aikeessa olevan yrityksen tärkeys kerrassansa vallannut hänen ajatuksensa. Ollen enemmän liikutettu kuin mitä hän tahtoi näyttää katsoi hän parhaaksi äkkiä keskeyttää kaikki hellät kohtaukset. Nyökäten kaikille jäähyvästiksi ja kumartaen syvään kuningattarelle riensi hän pois.
Ell'ei Méraut kolmen vuoden aikana olisi omin silmin nähnyt, kuinka Kristian häpäisevällä elämällänsä loukkasi perheen pyhyyttä, ei hän olisi voinut tuntea »suuren klubin» Rigoloa tuossa ritarillisessa ja ylevässä ruhtinaassa, joka nyt — matkalla Lyonin asemalle — teki hänelle selkoa järkevistä ja suurenmoisista aatteistansa ja tulevaisuuden suunnitelmistansa.