Kuningasvaltaisessa epäuskossansa näki Méraut tässä kaitselmuksen välittömän johdon, joka hallitsee kuningasten sydämiä, ja esimerkin siitä, kuinka syvällekin langennut kuningas jumalallisen kaitselmuksen ja syntyperäisen armon kautta aina voi kohota lankeemuksen tilasta, jos tarvis niin vaatii. Ajatellessansa tätä kuninkaan sisällistä kohoutumista alennuksestansa, joka epäilemättä ennusti pian tapahtuvaa ulkonaistakin kohoutumista, tunsi Méraut, jumala ties mistä syystä, sanomatonta tuskaa, joka ei voinut olla muuta kuin loukatun ylpeyden ja katkeran kateuden tunnetta.
Sillä aikaa kun Lebeau osti rautatiepiletit ja jätti sisään matkakapineet, käveli mieleltänsä häilyvä kuningas suuressa odotussalissa miettien öisessä yksinäisyydessään rakastajatartansa Señoraa: tuonnoiset hellät jäähyvästit St. Lazaren asemalla johtuivat näet ehdottomasti hänen mieleensä. Näitä muistoja uusiessansa näki hän erään naisen rientävän ohitsensa: sama vartalo, sama rehti, mutta samalla miellyttävä ja keikaileva käynti…
Poloinen Kristian, poloinen kuningas, jonka pakosta täytyi pysyä kuninkaana!
Vihdoinkin nousi hän junaan, yleiseen rautatievaunuun, sillä erityisen tilaus olisi herättänyt liiallista huomiota. Avaten oven herrallensa oli Lebeau määrännyt vaunun. Kristian viskausi heti vaunun nurkkaan iloiten siitä, että pääsisi tiehensä kaikista mahdollisista seikkailuista. Eronhetkeä oli hän kuvitellut kovin kiusalliseksi. Samassa kuului vihellys. Juna nytkähti, lähti liikkeelle ja huristi pian yli siltojen, ohi nukkuvien esikaupunkien ja pitkien lyhtyrivien, syösten vihdoin kohti aukeaa maaseutulakeutta. Nyt voi kuningas hengittää helpommin, nyt tunsi hän itsensä keveäksi, voimakkaaksi, varmaksi ja pelastuneeksi. Hän oli jo ruveta hyräilemään mielihyvästä, kun hän samassa huomasi vaunussa toisenkin matkustajan: akkunan luona … vastakkaisella puolella liikahti tumma varjo kyyristyen kokoon nurkassa tekeytyäkseen nähtävästi niin mitättömäksi kuin mahdollista, ettei suinkaan herättäisi mitään huomiota.
Nainen hän kaikessa tapauksessa näytti olevan. Mutta oliko hän nuori vai vanha, ruma vai kaunis? Tottumuksesta heräsi hänessä nämä kysymykset ja tottumuksesta tarkasteli hän matkatoveriansa. Tämä ei enää hievahtanutkaan, vaan näytti jo nukahtaneen.
»Seuratkaamme hänen esimerkkiänsä!» mietti Kristian, oikaisten jäsenensä ja levittäen matkaviltin ylitsensä. Kerran katsahti hän vielä akkunasta ulos nähden tumman maiseman, puiden ja pensaiden epäsäännöllisten, pehmeiden ääriviivain, ilmoituspylväiden vilisevän ohitse ja pilvenhattarain liitävän korkealla vienossa ilmassa; sitten tunsi hän silmäluomensa raskaiksi ja oli juuri nukahtamaisillansa, kun hän äkkiä tunsi silkin hienojen kutrien, pitkien silmäripsien ja raikkaan hengityksen hivelevän kasvojansa. Punaiset huulet lähestyivät hänen huuliansa kuiskaten hiljaa:
»Voi sinua, häijy mies, joka hennoit matkustaa pois minulle jäähyvästiä sanomatta».
* * * * *
Kymmenen tuntia myöhemmin heräsi Kristian II kanunain jyskeestä häikäisevään päivän valoon, jota akkunan edessä humisevat, tuuheat puut sentään vähän laimensivat. Hän oli juuri nähnyt unta, että hän hauli- ja luotisateessa johti joukkojansa niitä jyrkänteitä ylös, jotka Ragusan satamasta alkaen kohoavat sikäläiseen linnoitukseen saakka. Mutta havahtuessansa huomasikin hän lepäävänsä suuressa sängyssä. Mitä oli siis tapahtunut? Vähitellen selvisi sentään hänen muistonsa ja ajatuksensa. Hän oli Fontainebleaussa, Fasan-nimisessä hotellissa, joka on lähellä metsää: vallan lähetysten kohosivat siinä korkeiden puiden latvat sinitaivasta kohti. Kanunain jyske taas aiheutui tänne majoitetun tykkiväen ampumaharjoituksista. Ja itse todellisin todellisuus ja ajatustensa yhdysside, kreivitär Señora istui juuri hänen edessänsä kiivukaapin edessä, huonekalu, joka näkyy löytyvän kaikissa hotelleissa, mutta jota muuten ei tavata missään; siinä hän istui kirjoittaen ahkerasti ja nopeasti huonolla kynällä, joka pahasti vikisi paperia vastaan.
Kuvastimesta näki kuinka ihastunein ja kiitollisin silmin kuningas häntä katseli, ja Señora nyökkäsi hänelle lähettäen hellän katseen ja heitto-muiskun kynän varrella; mutta päin ei hän kääntynyt: jatkoi vain kirjoitustansa kaikessa rauhassa, hieno hymy seraafimaisilla huulillansa.