»Sähkösanoma omaisten rauhoittamiseksi», sanoi hän nousten ylös ja soittaen palvelijaa, jolle hän jätti kyhäyksensä. Tämän tehtyänsä meni hän rauhallisena akkunan luo ja avasi sen, jolloin päivän valo tulvahti esteittä sisään kuin vesivyöry sulun avattua.
»Oi, kuinka ihanaa!» huudahti hän ja istahti sitten sängyn laidalle rakastajansa viereen. Ja nyt hän nauroi ja ilakoi ihastuneena siitä, että sai olla maalla näin kauniina päivänä, jolloin voitaisiin käyskellä ulkona metsässä j.n.e. Olihan heillä koko päivä käytettävänään: vasta seuraavalla yöjunalla piti Kristianin matkustaa eteenpäin ja samaan aikaan palaisi hän taas Parisiin. Lebeau oli matkustanut jo ennakolta Hezetan ja hänen ylimyksellisten seuralaistensa luo ilmoittamaan, että maihinnousu oli lykkäytynyt päivää myöhemmäksi. Rakastunut kuningas olisi puolestansa tosin mieluummin jäänyt edelleen hotelliin jatkaaksensa autuaallista hummausta viimeisiin tunteihin, jopa minuteihin saakka, mutta rakastajattarella oli ihanteellisempi käsitys rakkaudesta, jonka vuoksi rakastuneet heti aamiaisen jälkeen ottivat vuokravaunut ja lähtivät ajelemaan. Nurmikenttien ja säännöllisesti istutettujen puuryhmäin ohitse, jotka muistuttivat Versaillesin puistoja, saapuivat he suuremmoista puistotietä myöten siihen, missä alkoi varsinainen metsä, kuuluisa Fontainebleaun metsä kauniine, vaihtelevine maiseminensa. Ensi kerran ajelivat Kristian ja Señora nyt ulkona yhdessä ja täysin siemauksin nautti kuningas nyt onnestansa, jota tosin kestäisi vain muutamia tunteja, sillä huomispäivä toisi taas vain taistelua ja kuolemaa tullessansa.
Vaunut vierivät nyt vihreiden pyökkiholvien alitse, jotka levittivät heidän yllensä keveän, tuuhean ja niin tiheän lehvistönsä, että päivän säteet tuskin missään jaksoivat sitä lävistää; vuosisatojen kuluessa oli näet puistotie saanut versoa niin sankkalehväiseksi. Tämän viheriöitsevän katoksen suojassa, missä rakastajattaren kasvot olivat hänen ainoa näköalansa, antautui Kristian täydellisesti runollisten unelmiensa valtaan muistelematta ja miettimättä muuta kuin tämän hyväilyjä; eikä hänellä ollut haluakaan mihinkään muuhun. Slaavilaisen luonteensa tunteellisuuden puki hän romanttisiin huudahduksiin ja kuvauksiin. Oi, kuinka suloista olisi elää ikänsä kaiken täällä hänen kanssansa, kahden kesken hänen kanssansa tuollaisessa pienessä, vaatimattomassa metsänvartijantuvassa, joka ulkoapäin on katettu oljilla ja sammalilla, mutta muuten sisustettu mitä sievimmäksi ja aistikkaimmaksi pesäksi parille kuherruskyyhkyselle! Kristian kysyi kyyhkyseltänsä, mistä hetkestä alkaen tämä oli häntä alkanut rakastaa ja minkä vaikutuksen hän ensi näkemässä oli tehnyt. Suudellen Señoraa käsille, silmille ja kaulalle käänsi hän tälle kotimaansa runoja, joita rakastettu kuunteli ollen muka ymmärtävinänsä ja kuninkaan tunteihin vastaavinansa nuokkuessansa vaunuissa tämän vieressä yön vaivoista väsyneenä: rakastajan nukkuessa oli hän näet valvonut ja työskennellyt.
Mutta rakastavaisetkaan eivät aina ole yksimielisiä. Kristian olisi halunnut yhä kauvemmas metsän peittoon ja yksinäisiin, villeihin seutuihin, mutta Señora taas tahtoi pysyä niissä tutummissa osissa metsää, missä ulkoravintolat ja puuveistosten myymälät houkuttelevat ihmisiä luoksensa, missä oppaat tarjoutuvat johtamaan kävijöitä täräjäville kalliomöhkäleille ja tippuville louhille ja missä maalaiskansaa asuu sinne tänne rakennetuissa tölleissä ynnä muissa piilopaikoissa kurkistaen uteliaana kaikkia ohitse kolisevia vaunuja. Täten toivoi hän näet pääsevänsä kaikista naapurinsa ikävistä ja yksitoikkoisista tunteenpurkauksista, joiden vaikutusta rakastajattareen tämä ei ymmärtänyt, vaan ihmetteli sitä enkelimäistä kärsivällisyyttä, millä Señora kuunteli talonpoikaisukkojen ja -akkojen loppumatonta lörpötystä.
Franchartiin tultua halusi hän vettä tuosta vanhasta munkkikaivosta, joka on niin syvä, että veden vinttaus ämpärillä vie parikymmentä minutia. Niin että olihan Kristianilla täällä sangen hauska! Sitä paitsi antausi Señora tekemisiin vanhan, kielevän ämmän kanssa, joka kantoi mitalia rinnallansa kuin mikäkin vanha sotilas ja lateli heille pitkiä juttuja opastellessansa heitä ympäristössä, samoja ijänikuisia juttuja, joita hän samoin sanoin oli kertonut niin monta kertaa, että hän vihdoin itsekin uskoi olleensa mukana niin hyvin täällä ennen muinoin sijainneen luostarin aikoina kuin niissä upeissa juhlissa, joita hänen kertomuksensa mukaan oli vietetty täällä kolmesataa vuotta myöhemmin s.o. ensimäisen keisarikauden päivinä.
»Juuri tässä, armollisin herrasväki, oli suuren keisarin tapana istua iltaisin koko hovinsa kanssa», kertoi hän viitaten kivipenkkiin päin, jolla ehkä kolme, korkeintaan neljä henkeä mahtui istumaan. Juhlallisella ja ylhäisellä äänellä jatkoi hän sitten: … »ja tuossa vastapäätä istui keisarinna hovinaisinensa!»… Karukasvuinen kivikkomaa ei muuten antanut juuri valoisaa käsitystä kaikesta siitä loistosta, jota ämmä sanoin kuvasi.
»No, emmekös jo ole nähnyt kylläksi, Señora?» kysyi kuningas vihdoin kärsimättömänä.
Mutta Señora seurasi uskollisena opasta, joka vielä tahtoi näyttää sen esplanaatin, mihin pikku Rooman kuningas ojennetuin kätösinensä kannettiin korkeita vanhempiansa vastaan. Tämä juttu johdatti isän mieleen pikku Zaran. Keskellä tätä kuivan karua maisemaa oli hän äkkiä näkevinänsä äidin pitävän pikku Zaraa korkealla hänen edessänsä ja poikasen katselevan häntä suurin, surullisin silmin ikäänkuin olisi se kysynyt: mitä sinä teet? Mutta tämän ajatuksen karkoitti hän pian luotansa ja jatkoi matkaansa Señoran kanssa. Milloin kuljeskelivat he ikivanhain tammilehtojen läpi (kuinka monet loistavat metsästysseurat olivatkaan olleet koolla näiden siimeksessä!), milloin taas laskeusivat viheriöitseviin laaksoihin tai nousivat kukkuloille ja jyrkänteille, joiden alla häämöitti kivikkokuiluja, tai hiekkakaivosten äyräille katselemaan näissä kasvavia korkeita petäjiä, joiden suuret paljaat juuret haarautuivat kaikkialle tuolla alhaalla, kuivassa, punertavassa hietikossa.
Nyt saapuivat he kolkkoon, pimeähköön puistokäytävään, jota auringonsäteet eivät läpäisseet ja johon sade oli syövyttänyt syviä uria. Sen molemmin puolin kasvoi useissa riveissä korkeita, suoria puita, jotka muistuttivat jättikirkon pylväitä ja joiden alla oli niin hiljaista, niin aivan hiljaista, että helposti voi kuulla kauriin keveät askeleet, jopa kellertävän, oksasta irtautuneen lehtisen putoamisen maahan. Eikä kuulunut korkeudessakaan mitään elon merkkiä: ei lintua oksilla, ei ollenkaan mitään liikettä, vaan kaikki pelkkää pimeyttä ja autiota tyhjyyttä! Alakuloisuus valtasi jo Kristianin, jonka rakkaus ajan kuluen alkoi sointua yhä surullisempiin äänilajeihin. Hän kertoi tehneensä testamenttinsä ennen lähtöänsä ja tunteneensa silloin itsensä kovin liikutetuksi: olipa kuin olisi hän siinä puhunut jo haudastansa. »Niin kyllä, onhan se ikävää», sanoi Señora äänellä, joka todisti hänen ajatustensa askaroivan muissa kaukaisissa asioissa.
Mutta Kristian oli yleensä niin naisten hemmottelema ja Señorasta erittäin niin varma, ett'ei hän tämän hajamielisyyttä edes huomannut, vaan jatkoi puhettansa äskeiseen tapaansa.