Jos niin onnettomasti tapahtuisi, ettei hän enää elävänä palaisi takaisin, voisi Señora myydä nykyisen asuntonsa, muuttaa maalle ja elää muistoissansa. Ennakolta hän jo lohdutteli Señoraa mahdollisen kuolemansa varalta osoittautuen niin sydämmellisesti liikutetuksi ja rehellisesti tämän parasta tarkoittavaksi, että hän nähtävästi itsekin erehtyi tunteistansa pitäen läheisen kuoleman aiheuttamana mielialaa, jonka herätti vain kaipaus armaastansa erotessa. Kaikessa tapauksessa puhui hän rakastetullensa sangen kauniisti »toisesta elämästä» haudan tuolla puolla ja teki sen hiljaisella äänellä pitäen samalla Señoran käsiä omissansa. Kaulassansa kantoi hän pyhän Neitsyen kuvaa kotelossa, joka hänellä aina oli yllänsä; sen lahjoitti hän nyt Señoralle. Voitte kuvitella hänen ilonsa!
Äkkiä kääntyivät kuninkaan ajatukset toisaalle. Puiden välisestä aukosta näkyi rivittäin leiritelttoja, joista siellä täällä kohosi keveitä savupilviä; satuloimattomia hevosia seisoi marhaminnoistansa yön ajaksi sidottuina, tykistöväen univormuja vilahteli kaikkialla ja vahtiosastoja meni ja tuli, niin että katse kaikkialla kohtasi hauskaa sotilaselämää taivasalla, näky, joka kuninkaassa herätti eloon slaavilaisen rodun voimakkaat, synnynnäiset sotilas- ja paimentolaistunteet.
Vaunut vierivät eteenpäin leveää puistotietä sivuuttaen sotilasryhmän; toiset olivat asettamassa telttaa kuntoon, toiset keittämässä illallista. Veitikkamaisina katsoivat he ohi ajavia hymyillen »siviilimiehelle», joka oli saanut niin hienon ja kauniin neitosen seuraksensa; kuningas taas olisi mielellänsä laskeunut alas vaunuista jutellaksensa heidän kanssansa ja vaikkapa pitääksensä heille puheitakin. Ojentautuen suoraksi tähysteli hän puiden välistä nähdäksensä leirin yli niin kauvas kuin mahdollista, kun samassa kuului trumpetin kimeä ääni, johon kaukaa heti vastattiin samalla tapaa eri tahoilta. Nämä sotaiset äänet kuullessansa alkoi erillensä kummulle pystytetyn päällikönteltan eteen sidottu arapialainen ratsuhevonen hirnua ja temmeltää, korskua ja puistella harjaansa. Kuninkaan silmät loistivat nyt ilosta ja mielihyvästä. Oi, mikä ihana elämä häntä odottikaan ja kuinka monessa kunnon ottelussa hän muutamien päivien kuluttua olisikaan mukana! Vahinko vain, että Lebeau oli ehtinyt matkustaa matkakapineiden kanssa Marseilleen, muuten olisi hän mielellänsä tahtonut nähdä minkä vaikutuksen hän kenraalin univormussa teki rakastettuunsa! Hänen innostuksensa kasvoi kasvamistansa ja hengessä oli hän näkevinänsä, että kaupungin portti pirstausi hänen aseittensa voimasta ja tasavallan joukot pakenivat hurjassa epäjärjestyksessä, jonka jälkeen hän kunnialla ja loistolla ratsasti sisään Laibachiin kulkien sen liputettuja katuja myöten. Ja Señora olisi mukana sielläkin, sen vannoi hän kunniansa kautta. Hän lähettäisi noutamaan Señoraa, joka saisi komean palatsin heti kaupungin porttien ulkopuolella; ja siinä voisivat he tavata toisensa yhtä helposti ja vapaasti kuin Parisissakin. Señora ei vastannut paljo mitään näihin hänen vakuutuksiinsa. Kristianin mielestä pysyi hän äänetönnä sen vuoksi, että hän tietysti mieluummin olisi halunnut pitää hänet itsellensä, vaikkakin hän nöyrästi alistui sallimuksen johdettavaksi. Tämä itsekieltämyksen piirre todisti, että hän todella oli kelvollinen olemaan kuninkaan rakastajattarena, mietti Kristian. Kuinka viehkeän illan viettikään hän sitten Señoran kanssa Fasanin hotellin punaisessa huoneessa, jonka vaaleat rulla-akuttimet eristivät rakastavaisen parin kaikesta pikkukaupungin juoruamisesta porteilla ja tapton jälkeen päättyvillä iltakävelyillä. Ja millaisilla tunteenpurkauksilla, syleilyillä, suudelmilla ja intohimoisilla uskollisuusvaloilla jatkuivatkaan edellisen yön hellät kohtaukset! Sydän sykki täällä sydäntä vastaan tuulen hiljaa tuutiessa läheisiä puita ja avoimien akkunain verhoja ja suihkulähteen loristessa hotellin pihalla, jossa kaikki kynttilät olivat sammutetut eikä muuta valoa näkynyt kuin alakerroksessa olevan hotellikonttorin heikosti väräjävä lampun valo.
Kello lyö 1 ja nyt täytyy eron tapahtua. Kristian oli peljännyt tätä hetkeä ja otaksunut tarvitsevansa koko voimansa pysyäksensä lujana kaikkia niitä rukouksia ja hyväilyjä vastaan, joilla Señora tietysti tahtoisi pidättää hänet syleilyssänsä. Mutta siinä hän erehtyi. Señora oli lähtövalmiina jo ennen häntä ja ilmoitti tulevansa saattamaan häntä rautatielle, teko, joka muka todisti, että kuninkaan kunnia oli hänelle suuriarvoisempi kuin oma onni… Mies poloinen! Kuinka julmasti hän olisikaan pettynyt, jos hän sattumalta olisi kuullut sen helpoituksen huokauksen, joka väkisellä pääsi kavalan nartun rinnasta niin pian kun hän oli jäänyt yksin ja hetkisen seisoi junalaiturilla, kunnes sen molemmat viheriät lyhdyt katosivat radan mutkan taakse! Poloinen Kristian! Kuinka hän olisikaan kauhistunut, jos hän olisi tiennyt, että hän nyt tyytyväisenä ja lepoa halaten palasi hotelliin takaisin sen tyhjissä, huonoilla kaduilla pahasti kolisevissa omnibusvaunuissa huoahtaen kaikkea muuta paitsi rakkautta ilmaisevalla äänellä: »kunhan vain Tom olisi oikein tehnyt tehtävänsä!»
Sen voitte uskoa! Tehtävänsä hän juuri oli tehnyt. Sillä niin pian kuin juna saapui Marseilleen ja Kristian pieni matkalaukku kädessä astui ulos, hämmästyi hän nähdessänsä hopeanauhaiseen lakkiin puetun herrasmiehen lähestyvän häntä pyynnöllä, että hän hetkiseksi pistäytyisi »konttoriin».
»Ja miksi? Kuka te olette?» kysyi kuningas ylhäisesti.
»Polisikomisario», vastasi korealakkinen herrasmies.
Konttorissa tapasi hän prefektin, vaaleapartaisen, vilkkaan ja pirteän näköisen entisen sanomalehtimiehen.
»Ikävä kyllä, minun täytyy ilmoittaa teidän majesteetillenne, että matkanne päättyy tähän», sanoi prefekti sangen kohteliaasti, »mutta Ranskan hallitus ei voi sallia, että sen vierasvaraisuutta nauttiva ruhtinas käyttää sitä vehkeilyihin ja sotahankkeihin valtakuntaa vastaan, jonka kanssa me olemme ystävällisissä väleissä».
Kuningas koetti inttää vastaan, mutta turhaan: prefekti tunsi aikeissa olevan hankkeen pienimpiin yksityisseikkoihinsa saakka.