»Olihan aikomuksenne nousta laivaan täällä Marseillessa? Puoluelaisenne taas ovat nousseet Jerseystä tulevaan englantilaiseen laivaan Cettessä… Maihin aioitte te käydä Gravosan rannikolla… Sovittu oli, että saavuttaessa ammuttaisiin sotamerkiksi kaksi rakettia, toinen maalta, toinen höyrylaivasta… Huomaatte minun tyystin tuntevan kaikki hankkeenne… Myöskin Ragusassa ne tunnetaan ja sen vuoksi luulen syystä voivani vakuuttaa teille, että minä, pidättämällä teidät täällä, pelastan teidät joutumasta sen väijymyksen uhriksi, joka epäilemättä odottaa teitä Gravosassa.»
Kuningas vallan kauhistui. Mahdotonta oli hänen käsittää, kuka oli kavaltanut kaikki nämä tiedot asioista, joita muut eivät voineet tuntea kuin hän, kuningatar, Hezeta ja eräs, jota hän ei hetkenkään aikaa keksinyt epäillä kavalluksesta.
Prefekti hymyili.
»Kas niin, teidän majesteettinne, parasta ottaa asiat sellaisina kuin ne nyt ovat», sanoi hän. »Hankkeenne on epäonnistunut! Ehkä te onnistutte toiste paremmin, mutta olkaa silloin varovampi… Ja nyt uskallan minä ehdottaa, että teidän majesteettinne käy kanssani virka-asuntooni. Muuten joutuu teidän majesteettinne täällä ikävän huomion esineeksi kaikkialla, sillä asia tunnetaan jo koko kaupungissa…»
Kristian ei antanut heti vastausta, vaan heitti silmäyksen ympäri pientä virkahuonetta, jonka kalustona oli vain yksi vihreä nojatuoli; paitsi uunia nähtiin huoneessa joukko vihreitä paperikääryjä ja suuria rautatiekarttoja, jotka peittivät tämän tuiki proosallisen sopukan seinämiä, missä hänen uneksimansa, Radoitzan marssin ikuisten sävelien soidessa syntynyt sankariruno siis noloimmalla tavalla päättyi. Hän tunsi joutuneensa samanlaatuiseen tilaan kuin ilmapurjehtija, joka korkealla pilvien tasalla leijailtuansa äkkiä putoaa tyhjän ja luhistuneen pallonsa kanssa talonpoikaistalon navetan katolle.
Vihdoin päätti hän suostua prefektin tekemään tarjoukseen. Siellä oli kaikki täydellisesti parisilaiseen tapaan. Rouva oli mitä rakastettavin ja sen lisäksi erinomaisen soitannollinen; kun päivällinen oli syöty ja päivän tavalliset keskusteluaineet pohdittu, istui hän pianon ääreen alkaen soitella muutamia juuri ilmestyneitä soittokappaleita. Hänellä oli kaunis ääni ja niin hyvin hän lauloi, että Kristian pian siirtyi hänen viereensä alkaen keskustella hänen kanssansa musiikista ja eri sävellyksistä. Nuottihyllyllä näki hän vihkosen »Kaikuja Illyriasta» ja pari operettia, nim. Saban kuningatar ja Kaunis hajuvesikauppiatar. Rouva pyysi kuningasta näyttämään, kuinka Illyrian kansanlauluja oikeastaan lauletaan, jonka johdosta Kristian hyräili hänelle muutamia kotimaansa säveleitä, nim. 'Nuo kauniit sinisilmät kuin suvitaivahat' j.n.e. ja 'Kuulkaas nuoret tyttöset, te nauhakutriset' j.n.e. Mutta sillä välin kun Kristian kalpeana, tunteellisena ja koti-ikävän valtaamana seisoi pianon ääressä vaikuttaen isäntäväkeensä alakuloisilla väliajoilla ja pitkäveteisellä äänenpainollansa, lauloivat laineet Illyrian rannikolla toisenlaista kansallislaulua sille reippaalle ja innostuneelle nuorukaisjoukolle, joka eläköön-huutojen kaikuessa täysin purjein ja varmana lähestyi rantaa tietämättä mitään kuninkaan keskeytyneestä matkasta. Tosin olisi Lebeaun pitänyt ilmoittaa heille ainakin ensimäisen viipymisen syistä, mutta sen oli tuo lurjus, joka omien syrjähyppyjensä vuoksi myöhästyi matkallansa, tykkänänsä laiminlyönyt.
VI.
Kuolemaan tuomittu vanki.
»Rakkahin Colette! Kymmenen tuntia kestäneen sotaoikeuden jälkeen Corson varrella olevassa teaterissa vietiin meidät — Hezeta ja minä — tänne Ragusan linnaan. Sotaoikeus tuomitsi yksimielisesti meidät kuolemaan.
Mielestäni on näin parempi kuin ennen. Ainakin tunnemme nyt varmasti asiain tilan ja kaikki entinen salakähmäisyys on nyt lopussa. Nyt saan lukea rakkaat kirjeesi ja kirjoittaa sinulle. Epävarmuus olikin jo tukahduttaa minut. Kauheaa oli elää täydellisessä tietämättömyydessä sinusta, isästä ja kuninkaasta, jonka luulin salakavalasti yllätetyksi ja murhatuksi. Onni hänen majesteetillensa, että hän pääsi tästä ikävällä pettymyksellä ja muutamain uskollisten alamaistensa kuolemalla.