Sanomalehdistä lienette nähneet, kuinka asiat täällä kävivät. Kun mitään epäävää käskyä kuninkaalta ei onnettomuudeksemme meille saapunut, lähdimme me sopimuksen mukaan merimatkalle ja olimme jo klo 7 illalla niiden saarien suojassa, joiden luona oli sovittu yhtyä. Hezeta ja minä olimme kannella, toiset pysyivät alhaalla; kaikki olimme me täysissä aseissa ja puvuissa ja tekemäsi kaunis pikku kokardi hatuissa. Siinä risteilimme pari kolme tuntia näkemättä muuta kuin eräitä kalastajavenheitä ja muutamia suuria tulli-aluksia.
Pimeän tullessa tapasi meidät sovitulle yhtymyksellemme kuninkaan kanssa vallan epäsuotuisa sumu; varrottuamme turhaan sangen kauvan aloimme tulla siihen päätökseen, että kuningas on luultavasti sumussa purjehtinut ohitsemme meitä ensinkään huomaamatta. Ja kun samassa näimme raketin lentävän korkealle ilmaan juuri sillä rannalla, jolta sovittu merkki piti annettaman, otaksuimme sen merkitsevän, että meidän oli käytävä maihin. Kuningas oli nähtävästi jo siellä, ja niin kiirehdimme me häntä vastaan.
Minulle, joka parhaiten tunsin seudun (olenkin niin monta kertaa ollut siellä sorsia ampumassa), uskottiin ensimäisen venheen johto; toista johti Hezeta ja kolmatta, jossa kaikki parisilaiset olivat, hra de Miremont. Minun venheessäni olivat kaikki maamiehiäni ja voithan ymmärtää, kuinka sydämemme sykkivät ajatellessamme että nuo pimeässä häämöittävät rannat olivat isänmaamme rannikkoa ja että kaukana lahden pohjukassa vilkkuva punertava valo oli Gravosan vilkkumajakka.
Enin ihmetytti minua sentään se, että rannalla oli kaikki niin hiljaista. Ei kuulunut ollenkaan mitään lukuunottamatta laineiden loisketta rantaa vastaan ja märkien purjeiden läiskettä. Mitään merkkiä lähiseutuun kätkeytyneestä aseellisesta joukosta emme voineet huomata; vaikka näet sellainen koettaakin olla aivan hiljaa, kuuluu tavallisesti toki aina yskimistä, aseiden kalahtelemista y.m.
'Kas, tuolla näen jo meidän miehiämme!' kuiskasi San Giorgio minulle hiljaa.
Mutta maihin päästyämme huomasimmekin, että 'meidän miehemme' eli kuninkaalliset vapaehtoiset olivatkin vain kaktuspensaita, joita rannikolle oli istutettu pitkiin riveihin. Astuin eteenpäin. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, mutta sen sijaan jälkiä ja muita merkkejä hietikossa. Huomautin siitä Hezetalle.
'Ne näyttävät epäiltäviltä', sanoi hän, 'lienee parasta joutua veneeseen takaisin'.
Onnettomuudeksi astuivat parisilaiset samassa maihin eikä heitä enää voitu pidättää, sillä heti paikalla lähtivät he juoksentelemaan ympäri rannikkoa tutkien kaikki pensaat ja vesaikot.
Äkkiä näimme tulen leimahtavan ja kuulimme samassa kiväärin pamahtavan.
'Petosta, petosta!' kaikui huuto… 'Merelle, merelle takaisin!'
Kaikki ryntäsivät venheille ja siinä syntyi sellainen ahdinko, tyrkkiminen ja polske kuin ahdistetussa lammaslaumassa. Kuu tuli samassa esille ja valaisi tämän sekasorron. Huomasimme englantilaisten matrusiemme jo loitonneen venheineen rannasta ja soutavan kaikin voimin takaisin höyryalusta kohti. Epäjärjestystä ei kauvan kestänyt, sillä Hezeta hyökkäsi revolveri kädessä eteenpäin komentaen ukkosena jylisevällä äänellänsä: avanti! avanti! [Eteenpäin! eteenpäin!] Kaikki seurasimme häntä … viisikymmentä miestä kokonaista armeijaa vastaan! Varmaa kuolemaa kohti siis tiesimme käyvämme; uljaina he taistelivat ja kaatuivat kaikki: Pozzo, Melida, nuori de Soris, joka viime vuonna oli niin ihastunut sinuun, Henri de Trébigne, joka keskellä taistelun temmellystä huusi minulle: 'kuules, Herbert, guzlan soitto meiltä tässä puuttuu!' … ja Jean de Veliko, joka oikealle ja vasemmalle iskien täyttä kurkkua lauloi Radoitzan marssia. Näin heidän kaikkien vihdoin kuolleina lepäävän seljällänsä rannalla varroten, että kuohut heidät hautaisivat. Niin surkeasti kävi tanssijaistemme kauneille kavaljereille! Vielä onnettomampia olimme me, Hezeta ja minä, jotka kahden pelastuimme tästä ottelusta ja jouduimme vangeiksi. Ensin heittivät he meidät maahan, missä sitoivat kätemme ja jalkamme, ja sitten kuljettivat he meidät muulein seljässä Ragusaan. Minä ärjyin ja puhisin turhan nurjamielisyyden vallassa, mutta Hezeta pysyi levollisena sanoen: 'näin se oli sallittu … tiesinhän minä sen jo ennakolta'… Aika veitikka! Kuinka olisi hän ennakolta voinut tietää, että joutuisimme tällaisen petoksen uhreiksi ja että meitä jo maihin astuessamme tervehdittäisiin ojennetuin kiväärein ja haulisatein?… Kuinka olisi hän suostunut johtamaan meitä, jos hän tämän olisi tiennyt? Kaikessa tapauksessa on selvää, että hanke on epäonnistunut, mutta voidaan uusia, kunhan ollaan varovaisempia.