Rakkaista kirjeistäsi, joita alinomaa olen uudelleen lukenut, löydän selityksen siihen, miksi meitä koskeva oikeudenkäynti venyi niin pitkälliseksi, miksi täällä linnoituksessa on juossut niin paljo mustatakkeja (pappeja), miksi asian lopullinen ratkaisu aina lykkäytyi ja näytti häilyvän edes takaisin. Nuo kurjat pitivät meitä vankeudessa toivoen, että kuningas, joka ei sadoista miljoonista suostunut luopumaan oikeudestansa Illyrian kruunuun, vihdoin myöntyisi kuullessansa, että kahta hänen uskollisinta miestänsä uhattiin kuolemalla.
Hellyydessäsi minua kohtaan näytät sinä sekä harmistuneen että hämmästyneen, ett'ei isäsi ole sanonut sanaakaan puolestani kuninkaalle. Mutta pitäisihän sinun toki ymmärtää, ett'ei kukaan Rosen alennu sellaiseen halpamaisuuteen! Ukko raukka! Minua rakastaa hän tosin rajattomasti ja kuolemani on oleva hänelle kauhea isku, siitä olen varma. Ole hellä häntä kohtaan, Colette, ja tee kaikki voitavasi hänen kipujensa lieventämiseksi. Ennen kuin syytät kuningastamme ja kuningatartamme julmuudesta, on sinun muistettava, ett'ei meidän sovi tuomita menettelyä, johon heidän korkea kutsumuksensa ehkä pakottaa heidät. Niin hyvin heidän velvollisuutensa kuin oikeutensa ovat niiden lakien yläpuolella, jotka tavallisesti määräävät muiden ihmisten yhdyselämän. Tästä voisi Méraut puhua sinulle paljo hyvää ja kaunista, minkä minäkin tunnen, vaikka en voi sitä sanoihin pukea. Sillä onpa kuin kuonokoppa aina estäisi minua tuomasta esille sitä, mikä minulla on sydämelläni. Kuinka usein onkaan tämä seikka vaivannut minua suhteessani sinuun, joka olet minulle niin rakas. Todellisia tunteitani en ole ikinä voinut sinulle oikein tulkita. Nytkin olen niin ujo, että täällä kymmenien peninkulmain päässä sinusta ja sitä paitsi paksujen muurien ja rautapuomien takana tunnen itseni noloksi, melkeinpä mitättömäksi ajatellessani kauniita, vaalean sinisiä silmiäsi, pientä veitikkamaista suutasi ja nenääsi, jota tapasi on nyrpistellä, ilkamoidessasi kanssani.
Kuitenkin täytyy minun nyt, kun pian ijäksi sinusta eroan, kerrankin vakuuttaa sinulle, ett'en ikinä ole ketään toista naista rakastanut enkä tuntenut eläväni ennen kuin sinuun tutustuin. Muistatko sen kerran, Colette, jolloin me tapasimme toisemme Tom Lewisin luona Royalekadun varrella? Sen piti muka näyttää ihan tilapäiseltä yhtymykseltä. Sinä istuit pianon ääressä soitellen ja laulaen kauniin kappaleen, joka vaikutti minuun niin, että olin ruveta itkemään tietämättä syytä liikutukseeni. Siitä hetkestä alkaen olin kahlittu, tiedätkös! Kuka olisi voinut aavistaa, että asioimiston kautta solmittu parisilainen avioliitto samalla kävisi todelliseksi rakkauden liitoksi? Mutta niin se ainakin minun puoleltani kävi, enkä ole sitä ennen enkä sen jälkeen tavannut naista, joka olisi ollut viehkeämpi omaa Coletteani. Voit siis olla vakuutettu siitä, että lähellä ja loitolla olet aina ajatuksissani. Muistellessani viehättävän siroa muotoasi tulen aina iloiselle tuulelle. Ja niin on minulle aina ennenkin käynyt; tiedätkös, että kun vain alan sinua muistella, alkaa minua naurattaa, tarkoitan tuollaista samalla hellätunteista naurua…
Kaikissa tapauksissa on nykyinen tilamme kauhea, eivätkä asianomaiset suinkaan laiminlyö kuvata sitä meille mahdollisimman hirvittäväksi. Meitä valmistetaan nyt kuolemaan, s.o. Hezetan ja minun pieneen, valkeaksi rapattuun vankikoppiin on tehty alttari viimeistä sielumessuamme varten ja asetettu ruumiskirstut sänkyjemme eteen; sitä paitsi on seinälle kummankin ylitse naulittu taulu, johon on kirjoitettu: 'kuollut! … kuollut!' Ja kuitenkin on huone minusta iloinen, sillä sinun muistosi katkaisee kärjen kuolemaltakin. Ja kun varpailleni nousten katselen ihanaa maisemaa, aloë- ja kaktuskasveilla kaunistettua tietä Ragusasta Gravosaan, sinitaivasta ja sinertävää merta, niin johtuu mieleeni häämatkamme, Monacon ja Monte Carlon kukkulat ja kulkusten kilinä muulien kaulassa, joilla silloin ratsastimme. Oi, kuinka minä silloin tunsin itseni onnelliseksi ja keveäksi sydämeltäni! Ja kuinka ihana olitkaan sinä, pikku matkatoverini! Olisin niin mielelläni nähnyt, että silloinen matkamme olisi kestänyt enemmän aikaa!…
Huomannet siis, että kuvasi seuraa minua kaikkialla ja voittaa murheeni kuolonkin kynnyksellä. Myöskin kuoleman on se voittava, sillä sen tahdon kantaa taikakaluna rinnallani, kun muutamien tuntien kuluttua käyn meren rannalle tehdylle teilauspaikalle voidakseni sinua muistellen hymyillä vielä hetkellä viimeisellä, jolloin pääni menetän.
Älä kuolemaani sure liian paljo, rakkaani. Muista pienokaista, joka ei vielä ole nähnyt päivän valoa, muista lastamme. Säästä itseäsi lapsen vuoksi ja sano sille, kun se alkaa ymmärtää jotakin, että kuolin pää pystyssä niinkuin sotilaan tulee kantaen kuolinhetkelläni kahta nimeä huulillani, nim. puolisoni eli hänen äitinsä ja kuninkaan nimiä.
Olisin halunnut antaa sinulle muiston viimeisiltä hetkiltäni, mutta kaikki kallisarvoisemmat esineet ovat he minulta riistäneet pois, kelloni, vihkisormukseni ja rintaneulani. Muuta ei minulla siis ole jäljellä kuin pari valkeita hansikkaita, jotka otin mukaani käyttääkseni niitä Ragusaan marssiessamme. Juhlallisuuden vuoksi aion käyttää niitä mestaustilaisuudessa ja vankilan pappi on suosiollisesti luvannut lähettää ne sitten sinulle.
Ja nyt hyvästi, kallehin Coletteni! Älä itke! Kehoitan sinua olemaan itkemättä, vaikka en itse tahdo nähdä mitään kyyneliltäni. Lohduta isääni. Ukko parka nuhteli minua aina siitä, että tulen liian myöhään!… Nyt en tule enää koskaan… Hyvästi, hyvästi!… Olisi vielä niin paljo kirjoitettavaa… Mutta siihen ei minulla enää ole aikaa… Minun täytyy kuolla… Hyvästi, Colette!
Herbert Rosen.»