»Eläköön kuningas!»
XI.
Erään rodun loppu.
Sinä aamuna oli pallonlyönti ollut sangen kiihkeää. Ympäri laajan, kovaksi poljetun, sirkusmaisen urheiluradan oli viritetty verkko erottamaan katselijoista nuo kuusi pallonlyöjää, jotka valkeihin puseroihin ja erityisiin jalkineisiin puettuina kovasti huudahdellen juoksivat ympäri rataa heiluttaen raskaita sauvojansa eli mailojansa. Päivän valo tulvasi sisään ylhäällä olevista, korkeista akkunoista.
Viritetty verkko, käheät huudot, kieppaukset (valtit), valkoiset puvut, jäykät ja suoraselkäiset lakeijat, jotka kaikki olivat englantilaisia ja vakavin askelin kävelivät ympäri rataa, aitauksen ulkopuolella — kaikki tämä vaikutti kuin mikäkin maneesi harjoittelevine voimistelijoinensa ja klowninensa. Viimemainittujen joukossa oli Axelin prinssi, jolle lääkärit olivat määränneet ruumiillisia harjoituksia unitautia vastaan, ehkä suuriäänisin ja meluavin. Edellisenä päivänä oli hän juuri saapunut takaisin Nizzasta, missä hän kuukauden ajan oli mielistellyt Colettea, esiytyen nyt ensi kerran Parisissa. Huutaen kuin rantajätkä heitti hän pallonsa ja huitoi käsillänsä tavalla, joka ehkä olisi saavuttanut ihailijoita jossakin teurastuslaitoksessa. Juuri kun hän oli täydessä vauhdissa, tuli eräs palvelija ilmoittamaan hänelle, että häntä odotti joku ulkona.
»Ssh!» oli ainoa vastaus, minkä kruununperillinen ensin antoi … kääntymättä edes puhujaan päinkään.
Kun palvelija vielä koetti herättää hänen huomiotansa ja sitten kuiskasi henkilön nimen prinssin korvaan, rauhoittui tämä ja näytti hämmästyvän.
»Hyvä, hyvä, hyvä on!… Pyydä, että hän odottaa hiukan … minä tulen heti paikalla, kun peli on lopussa…»
Kun hän sitten hävisi erääseen pieneen kylpyhuoneeseen, joita oli tehty useampia ympäri gallerian, tapasi hän ystävänsä Rigolon, joka allapäin nuokkui sohvan nurkassa.
»Voi, rakas prinssi, millaisten kujeiden ja vehkeiden uhriksi minä olen joutunut!» aloitti Illyrian eronnut kuningas katsahtaen ylös kovin surullisen näköisenä.