»Anteeksi teidän ei tarvitse pyytää», sanoi Frédérique, joka jo oli ehtinyt tyyntyä. »Sillä teiltä olen minä saanut kuulla totuuden, jota kuninkaallisille ei tahdota juuri sanoa … eipä edes maanpaossakaan. Voi, hyvä hra Bouchereau, kuinka onneton onkaan kuningatarten kohtalo! Ajatelkaas, että minua on kaikin tavoin koetettu saada suostumaan tähän silmäleikkaukseen, vaikka he siis tiesivät sen käyvän poika raukalle hengenvaaralliseksi. Mutta mitä merkitsee lapsen henki valtiosyitä vastaan?… Parin viikon kuluttua viimeistään saapuu luoksemme lähetystö Illyrian eduskunnasta… He tahtovat nyt siellä kuninkaan itsellensä. Sellaisena kuin hän nyt on voisi hänet ehkä vielä esittää lähetystölle… Mutta kuka välittää sokeasta kuninkaaksi? Sen vuoksi täytyi minun suostua tähän tuumaan, vaikka se onkin vaarallinen yritys… Valittava oli: kruunu vai kuolema!… Ja minut ovat he tahtoneet tehdä kanssarikolliseksi näin inhoittavan kauheassa asiassa!… Pikku Zara poloiseni!… Ei, mitä siitä, istuuko hän koskaan hallitusistuimella tai ei … kunhan hän jää elämään. Oi, jospa hän sentään elämälle säästyisi!…»
Kello löi viisi. Ilta joutuu. Alkavan päivällistunnin ja yleisen paluun vuoksi ajelulta Boulognen metsässä on Rivoli-kadulla liike tavallista suurempi, niin että kaikkien täytyy ahdingon vuoksi Tuileriespuiston kohdalla ajaa käyden. Puistoaita heittää kärjekkäät varjonsa mailleen menevän auringon paisteessa ikäänkuin aikoisi se sulkea tien ohi kiiruhtavilta viskaamalla eteen pitkät peitsensä. Voimakas punerrus valaisee vielä läntisen taivaan rannan riemukaaren yllä, jota vastoin vastakkainen osa taivasta on puolisurun eli violetin värinen, kunnes se näköpiirin ääriltä lientyy yhä tummemmaksi ja tummemmaksi.
Nyt juuri vierivät kuningattaren raskaat, Illyrian vaakunalla varustetut vaunut ohitse. Castiglionen kadulla tunsi kuningatar heti Hôtel des Pyramidesin parven ja muisti ne toivorikkaat unelmat, jotka hänellä ensimäisenä päivänä täällä Parisissa vielä oli, muisti nuo mielikuvituksen virvatulet, jotka kohosivat taivaalle torvisoiton sävelten kanssa … juuri hänen akkunansa alta … tuolta Tuileriespuiston hyöteiden puiden lomasta.
Kuinka monet toiveet olivatkaan sen jälkeen rauenneet ja kuinka monta ankaraa ottelua olikaan hän sittemmin taistellut! Ja nyt, nyt oli kaikki ohitse. Kuninkaallinen suku sammuu sukupuuttoon… Hän tuntee kuolonkylmyyden olkapäillänsä vaunujen vieriessä itää ja pimeyttä kohti, joka yhä sankempana kohtaa häntä. Eikä hän edes huomaa sitä hellän ujoa ja rukoilevaa katsetta joka hämärissä etsii hänen silmiänsä.
»Voitko sinä pitää minusta sittenkin vielä, äiti, vaikka minä en enää kelpaisikaan kuninkaaksi?»
»Oi, oma rakas lapseni!» Kiihkeästi puristi hän pientä, ojennettua kätöstä. Nyt oli uhri täytetty.
Tämän hellyyden osoitus lohdutti ja vahvisti häntä. Tästä lähtien tahtoi hän olla ainoastaan äiti. Ja kun auringon viimeiset säteet kultasivat raunioituneen kuninkaallisen linnan, joka menneisyydestä muistuttaen tällä hetkellä kohosi hänen edessänsä liekkien tuhoamassa suuruudessansa, katseli hän noita kivikasoja vallan välinpitämättömästi ja ilman muistoa aivan kuin olisivat ne olleet muinaisen Assyrian tai Egyptin raunioita tai ylipäänsä joku muistomerkki ammoisilta ajoilta, tosin suuremmoinen muistomerkki, mutta nyt jo aivan vanhentunut ja kuollut.
End of Project Gutenberg's Kuninkaita maanpaossa II, by Alphonse Daudet