»Ei, ei juuri koskaan.»
»Kas niin, poikaseni, pue nyt jälleen päällesi.»
Bouchereau oikaisihe istumaan mukavasti suureen nojatuoliinsa ja näytti miettivän.
Sillä välin pukee poika jälleen yllensä sinisen takkinsa ja pienen turkkinsa, jonka jälkeen itsestänsä vetäytyy äskeiseen paikkaansa kamarin nurkassa. Vuoden kuluessa on hän niin tottunut sairauttansa koskeviin salaperäisiin kuiskauksiin, ett'ei hän enää ole utelias eikä välitä mistään. Mutta katsokaas, millä innolla ja ahdistuksella äiti sen sijaan luo katseensa lääkäriin!
»No, kuinka hänen laitansa on?»
Pannen painon joka sanalle vastaa Bouchereau aivan hiljaa:
»Hyvä rouva, poikanne näkö on todellakin vaarassa. Mutta jos hän minun poikani olisi, en minä kuitenkaan suostuisi leikkaukseen. Vaikka minä tilapäisesti en voikaan saada tyydyttävää selkoa hänen heikkoutensa syistä, niin täytyy minun huomauttaa niistä häiriöistä elimistössä, siitä huonosta verestä ja samalla veren puutteesta…»
»Mutta hänen suonissansa on kuninkaallista verta!» huudahti Frédérique kiihkeästi nousten harmistuneena tuoliltansa. Samassa muisti hän pienen esikoisensa sellaisena kuin tämä lepäsi ruumiskirstussansa: vallan kalpeana ruusuisella vuoteellansa.
Bouchereau nousi myöskin istualtansa, sillä nyt tunsi hän äkkiä Illyrian kuningattaren, jota hän tosin ei ollut nähnyt koskaan (eikä tämä juuri esiydykään missään), mutta jonka muotokuvan hän oli nähnyt kaikkialla.
»Anteeksi, teidän korkeutenne, jos minä vain olisin tiennyt…»