Hän viittasi pojan luoksensa, asetti hänet eteensä polviensa väliin ja alkoi ystävällisesti jutella hänen kanssansa huvittaaksensa lasta sillä välin kuin hän tutki tätä.
»Mikä sinun nimesi on, poikaseni?»
»Leopold.»
»Ja sukunimesi?»
Poikanen katsahti kysyvästi äitiinsä eikä vastannut mitään.
»No niin, Leopold, riisu nyt takki ja liivit yltäsi, että minä voin tutkia ja kuunnella sinua oikein tarkkaan!»
Poika alkoi hitaasti ja kömpelösti riisuutua. Vapisevin käsin auttoi äiti häntä ja vihdoin sai hän kiltin lääkärinkin avuksensa eikä hän suinkaan ollut kömpelöin heistä kolmesta. Siinä oli sitten paljastettuna tuo hoikka ja rihainen vartalo, jonka olkapäät olivat vetäytyneet sisäänpäin painunutta rintaa vastaan kuin siipisatoisen linnunpojan siivet ja jonka iho oli niin valkoinen, että rinnalla riippuva rukousnauha ja kultakotelot vaikuttivat kuin koristeet kipsisen martyyrin kuvan kaulassa. Ikäänkuin häpeisi hän hoidokkiansa painoi äiti päänsä alas sillä välin kun lääkäri tutki poikasta koputellen kaikkialle ja tehden silloin tällöin kysymyksiä äidille.
»Isä on jo ijäkkäämpi mies vai kuinka?»
»Ei suinkaan, hän on tuskin 35-vuotias.»
»Sairastelee usein vai —?»