Näin kuluivat vähitellen pitkät, ikävät tunnit. Sali kävi yhä hämärämmäksi ja odottajain kasvot yhä kalpeammiksi. Kärsivin ja rukoilevin silmin katselevat he tuota ankaran näköistä tohtoria joka kerta kun tämä ilmestyy puoliavoimelle ovelle. Vihannesten viljelijä Valentonista miettii yhä huolestuneempana, ett'eivät he ehdi kotiin tänä iltana, että eukko käy levottomaksi ja että poikaparalle tulee kylmä palatessa. Hänen ahdistuksensa käy vihdoin niin voimakkaaksi ja liikuttavaksi nähdä, että ylhäinen rouva lapsinensa, jonka vuoro nyt, viiden tunnin kiusallisen odotuksen jälkeen, on tullut mennä sisään, luovuttaa tämän oikeutensa kunnon Raizoulle.
»Paljo kiitoksia, rouva, paljo kiitoksia.»
Pitkällisiin kiitollisuuden purkauksiin ei hänellä ole aikaa, sillä tohtori on jo avannut oven. Hän tarttuu poikaansa, nostaa tämän ylös ja antaa hänelle kainalosauvan eikä kiireessänsä ja hämmennyksissänsä huomaa, että ylhäinen rouva salaa pistää jotakin pikku ramman käteen sanoen: »kas, tuossa sinulle jotakin, poikaseni!»
Voi kuinka pitkältä tuntuikaan äidistä tämä viimeinen odotus, jota hämärtyvä päivä ja surulliset aavistukset vielä ikävystyttivät! Ja nämä aavistukset ne taas odottaessa kasvoivat ja saivat veren suonissa jähmettymään. Vihdoin on ratkaiseva hetki tullut. Hän astuu poikansa kanssa soikeaan, suurehkoon kamariin, jota yksi ainoa Vendôme-torille antava akkuna valaisee jotenkin hyvin, vaikka iltapäivä onkin jo verrattain myöhäiseen kulunut.
Akkunan ääressä oli Bouchereaun työpöytä, varsin yksinkertainen kirjoituspöytä, jommoisia maalaislääkäreillä, veronkantajilla ja -kirjureilla näemme. Bouchereau istahti työpöytänsä ääreen, selin valoon, joka taas sattui sisääntulijain kasvoihin; kun nainen oli nostanut harsoansa, näki tohtori edessänsä voimakkaan, nuorekkaan ja iholtansa häikäisevän kauniin naisen, joka painoi päänsä alaspäin ikäänkuin päivänvalo olisi tehnyt pahaa hänelle.
»Kuinka hänen laitansa on?» kysyi lääkäri ystävällisesti ja veti pojan isällisesti luoksensa. Vaikka hän ensi silmäyksellä tekikin ankaran miehen vaikutuksen, oli hän sentään luonteeltansa sangen hellätuntoinen eikä hänen lämmin sydämensä ollut ensinkään kylmennyt nelikymmenvuotisen virantoimituksen aikana.
Ennenkuin äiti vastasi tehtyyn kysymykseen, kehoitti hän poikaa vetäytymään sivulle, jonka jälkeen hän miellyttävän vakavalla ja hieman ulkolaisesti murtavalla äänellä alkoi kertoa tohtorille, kuinka hänen poikansa vuosi sitten oli tapaturmaisesti menettänyt toisen silmänsä. Viime aikoina oli toisessakin silmässä huomattu arveluttavia enteitä: tilapäisiä sokeuden ilmiöitä ja koko näköaistin heikkenemistä. Välttääksensä täydellistä sokeutta oli arveltu, että toinen jo sokaistunut silmä olisi otettava pois.
»Voiko se tapahtua? Kestävätkö lapsen voimat tuollaista leikkausta?»
Bouchereau kuunteli häntä tarkkaavasti kumartuneena nojatuolinsa selkämystän ylitse ja koko ajan seuraten pienillä, vilkkailla silmillänsä puhujan kopeita huulia, jotka nähtävästi eivät ikinä olleet tehneet tuttavuutta keinotekoisten värien kanssa, niin luonnontuoreilta ja punaisilta ne näyttivät.
»Sellaisia leikkauksia, johon teitä on kehoitettu, rouva, tehdään joka päivä eivätkä ne vaarallisia ole, ell'ei erityisiä asianhaaroja satu… Niiden 20:n vuoden kuluessa, jotka minä olen toiminut lääkärinä Lariboisièron sairaalassa, on tällainen leikkaus tuottanut potilaalle kuoleman yhdessä ainoassa tapauksessa. Mutta se olikin vanha ukko, juovuttavain juomain heikontama lumpunkerääjä, joka terveellisen ruuan puutteessa oli laihtunut luurangoksi. Poikanne ei tosin näytä vankalta, mutta terve ja vankka äiti hänellä on, jolta hän epäilemättä on perinyt terveen ja raittiin veren… Muuten voimme ottaa selkoa asiasta…»