Hänen nimensä oli Raizou ja muuten oli hän vihannesten viljelijä Valentonissa; ikävä kyllä oli hänen vaimonsa kovin kivuloinen ja lapset näyttivät tulevan äitiinsä eivätkä isäänsä, joka taas kehui olevansa vahva ja luja mies. Kolme vanhinta lasta oli kuollut johonkin luustorakennusta vaivaavaan tautiin; muutamia kuukausia sitten oli tämä nuorinkin, joka on näyttänyt varttuvan hyvänne päin, saanut kolotuksen lanteihinsa niinkuin ne vanhemmatkin. Siispä ei auttanut muu kuin panna tyyny kärryjen istuimelle ja tulla kaupunkiin Bouchereaun puheille.
Kaiken tämän kertoi mies varsin levollisesti ja yksityisseikoissansa, kuten talonpojat aina asiansa kertovat. Ylhäinen nainen kuunteli häntä osanottavaisena ja sairaat poikaset katselivat toisiansa erityisen tarkasti. Yhteiset kärsimykset lähentävät meitä toisiimme, sillä vaikka toiset meistä käyvätkin liinapuserossa ja villaisessa kaulahuivissa ja toiset hienoissa turkiksissa, niin on molemmilla sentään surullisia yhdyskohtia.
Nyt kävi yleinen väräys läpi salin, kalpeat posket hieman punastuivat ja kaikki kääntävät päänsä korkeaa ovea kohti, jonka takaa kuuluu askelia ja tuolien kolinaa. Hän on jo siellä. Hän on juuri saapunut. Askeleet lähestyvät. Nyt aukeaa ovi äkkiä ja ovelle ilmestyy keskikokoinen, tanakka, leveäharteinen, ankaran näköinen ja hieman kaljupäinen mies. Yhdellä ainoalla silmäyksellä, joka kohtaa monta huolestunutta katsetta, tarkastaa hän seuran huomaten heti jokaisen tutun ja oudon. Sitten menee ensiksi tullut potilas sisään ja ovi sulkeutuu hänen jälkeensä.
»Tuota ei liene niinkään hauska haastatella», arveli Raizou puoliääneen katsellen kaikkia noita ihmisiä, jotka olivat vuorossa päästä tohtorin puheille ennen häntä. Näin paljon vartovia ja niin monta tuntia odotusaikaa! Täydet tunnit tuo pendelikello hitaasti ilmoitti.
Kunkin potilaan mentyä ilmestyy tohtori aina ovelle, mutta väliajat tuntuvat niin pitkiltä, sillä keskustelut ovat pitkällisiä. Mutta jokainen poistuva potilas vie toista aina hieman lähemmäs päämäärää. Odottajat virkistyvät hieman jokaisesta oven avauksesta, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä on kaikki taas hiljaista.
Mustiin puettu nainen ei tänne tultuansa ole ääntänyt sanaakaan eikä nostanut harsoansa ylös; tämä hänen äänettömyytensä vaikuttaa talonpoikaan niin mahtavasti, ettei hän enää uskalla puhutella häntä, olletikin kun hänestä näyttää siltä kuin rukoilisi tuo nainen aivan hiljaa. Hän vaikenee hänkin huokaillen silloin tällöin. Sitten kopeloi hän lukuisat taskunsa ja ottaa esille pienen pullon, lasin ja paperiin käärityn korpun, jonka hän nyt sangen huolellisesti paljastaa käärystänsä. Hän tarjoo pojalle »viini-korppua». Poika viepi lasin huulillensa, mutta hieman maisteltuansa lykkää hän luotansa sekä viinilasin että korpun sanoen:
»En minä välitä eikä minulla ole nälkä.»
Seisoessansa siinä tuon pienen poikasen edessä muisteli Raizou kolmea vanhempaa lastansa, sillä nämä eivät myöskään tahtoneet syödä mitään. Hän sai kyyneleet silmiinsä ja tunsi sen johdosta poskipäissänsä äkillisiä nytkäyksiä, mutta samassa muisti hän hevosensa ja kärrynsä.
»Elä liikahdu mihinkään!» sanoi hän pojalle, »minun täytyy mennä ulos katsomaan, ovatko hevonen ja kärryt vielä tallessa pihalla.»
Tämän tempun uusi hän moneen kertaan palaten joka retkeltänsä ystävällisesti ja iloisesti hymyillen; mutta sitä hän ei huomannut, että jokainen helposti näki, kuinka huoli selvästi ilmeni hänen punertavissa silmissänsä ja poskipäissänsä, jotka olivat käyneet sinertävän punaisiksi siitä, että miesparka koetti karkeilla käsillänsä pyyhkiä ja hieroa kasvoiltansa kaikki kyynelten jäljet.