Mutta mikä paljous vartojia! Tällaista ihmistulvaa tapaa ainoastaan Parisin lääkärein luona, sillä näiden luo saapuu sairaita, rikkaita ja köyhiä, korkea- ja alhaissyntyisiä idästä ja lännestä, maaseuduilta, ulkomailta, jopa kaikista Europan maista. Ja tätä menoa on jo kestänyt kymmenen vuotta lakkaamatta ja vähentymättä, kuten ammattitoverit kaikki tiesivät kertoa. Tohtori Bouchereau ei ollut saavuttanut mainettansa varmakätisenä leikkausten suorittajana, ei erinomaisen taitavana anatoomina eikä ihmisruumiin suurena tuntijana, vaikka hänellä nämäkin avut olivat, vaan tiukalla katseellansa, joka oli terävä kuin hänen teräksiset koneensa ja asiain syvyyksiin tunkeva runoilijan ja ajattelijan nerokas katse. Sellainen voi tieteessä tehdä ihmeitä. Ja sellaiselta kysytään neuvoa kuin orakelilta, sillä häneen luotetaan sokeasti ja arvostelematta. Kun hän sanoo: »ei se ole mitään», niin saa ontuva käyntikykynsä ja kuolemaan tuomittu sairas on samassa terve. Tässä syy hänen suosioonsa, joka voi käydä lääkärille raskaaksi ja ikäväksi, sillä hän ei saa aikaa hengittää eikä elää. Bouchereau on suuren sairaalan ylilääkäri. Joka aamu tekee hän siellä kiertokäyntinsä vuoteelta vuoteelle, seurassansa tarkkaava nuorukaisparvi, joka katsoo häneen kuin puolijumalaan. Tarvitessansa leikkausveistä tai sondia lainaa hän sen joltakin läheiseltä — itseltänsä hänellä ei terä-asetta ole koskaan mukanansa — eikä tavallisesti muista antaa sitä takaisin. Sairashuoneelta päästyänsä käy hän muutamia yksityisiä potilaita katsomassa ja palaa sitten kotiinsa niin pian kuin suinkin; mutta tuskin on hän ehtinyt aterioida, kun vastaanotto kotona alkaa jatkuen iltaan saakka.
Vaikka kello ei vielä ollut kahtatoistakaan, oli sali täynnä alakuloisia, levottomia ihmisiä, jotka istuivat vieretysten pitkin seiniä. Keskellä huonetta olevan pöydän ympärillä istui muutamia katsellen kuvitettuja kirjoja tai sanomalehtiä. Kukin ajatteli vain itseänsä ja omaa tautiansa odottaen ahdistuneena tietäjän lausuntoa itsestänsä, sillä mitä hän muista välitti? Uuden potilaan saapuessa viitsivät toiset tuskin kääntää päätänsä sinne päin. Alakuloinen hiljaisuus vallitsi koko tätä sairasta, kapeakasvoista ja kankeakatseista seuraa; silloin tällöin leimahti sentään jonkun silmissä luonnoton tuli todistaen kivun äkkiärtymystä. Naiset jaksoivat toki peittää kärsimyksensä hienolla kiemailulla näytellen mikä katsannolta ylpeää, mikä mitäkin. Mutta miehet, jotka sairaus oli pakottanut luopumaan työstä ja toiminnasta, näyttivät yleensä synkän näköisiltä miettien nähtävästi ainoastaan kipujansa.
Keskellä tätä surullista kurjuutta ja itsekästä sairalloisuutta muodosti ylhäinen äiti lapsinensa liikuttavan ryhmän: poikanen niin rihaisena ruumiiltansa ja laihana kasvoiltansa, joissa ainoastaan toinen silmä enää eli, ja äiti liikkumattomana ja ikäänkuin ahdistuksesta kivettyneenä. Ikävystyen odotukseen nousi poikanen kerran ylös tuoliltansa etsiäksensä kuvia pöydältä, mutta silmäpuolena ollen avuton ja arka liikkui hän niin epävarmasti, että kyynärpäällänsä tuli tyrkänneeksi erästä potilasta, joka samassa loi häneen niin synkän ja vihaisen katseen, että poika raukka hetipaikalla palasi paikoilleen ja pysyi siinä jäsentä järkyttämättä pitäen sokeiden tavalla päänsä kallellansa kuin oksalla istuva lintunen.
Kaikki elämä näytti todellakin seisahtuneen täällä kuuluisan lääkärin luona ja kaikki olivat kuin taikauneen uupuneita. Hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin sentään joku huokaus, rykäisy, hillitty voihkaus, hameen kahina tai ovikello, joka ilmoitti uuden potilaan tulon. Joskus huomaa tulokas kauhistuneena, että huone on täynnä odottavia, ja vetäytyy heti pois sulkien oven jäljessänsä; etehisestä kuuluu sitten keskustelua, jonka päätös näkyy siitä, että avunhakija palaa takaisin ja suostuu odottamaan. Bouchereaun luo ei näet kukaan pääse muuten kuin vuorollansa. Ainoastaan sairaansa kanssa saapuvalla parisilaisella tai maaseutulaisella lääkärillä on etuoikeus toisten rinnalla. Niin pian kuin tilapäisesti Bouchereaun luona oleva potilas tulee ulos, pääsee tämä heti ammattitoverin puheille. Nämä kävijät tunteekin tavallisesti heidän koteutuneesta käytöksestänsä ja reippaasta käynnistänsä. He katselevat kelloonsa ihmetellen, ettei vastaanottohuoneesta kuulu mitään, vaikka kello on jo yli kaksitoista. Alinomaan saapuu erisäätyisiä ihmisiä alkaen paksusta ja lihavasta pankkiirista, jolle palvelija jo varhain aamulla on vuoron kysynyt ja varannut kaksi tuolia istuttavaksi, ja päättyen vähäpätöiseen konttorikirjuriin, joka miettii, että »maksakoon mitä tahansa, niin Bouchereaulta minä kysyn.»
Naispukuja nähdään täällä mitä erilaisimpia; samoin hattuja alkaen kalleimmista vieraskäyntihatuista aina palvelijattarien pellavaisiin myssyihin asti. Ja komeimman silkkihameen rinnalla voi tavata suppean, mustan villapuvun. Mutta kaikkien näiden eroavaisuuksien ohessa nähdään myöskin yhtäläisyyksiä: molempien silmät voivat olla itkusta punertavia ja molempain otsat huolten rypyissä. Sanalla sanoen: kaikille yhtäläiset surut ja vaivat näkyvät kaikkien kasvoilla täällä suuren parisilaislääkärin salissa.
Viimeksi saapuneiden joukossa oli eräs vaaleaverinen, karkeapintainen, leveänaamainen talonpoika, joka tuki pientä ja raihnaista, kainalosauvan varassa kulkevaa poikasta. Isä näytti pitävän liikuttavaa huolta lapsestansa, milloin koukistaen työstä kyyristyneen selkänsä puhutellakseen poikasta, milloin taas auttaen tätä istumaan suurilla, karkeilla ja jäykillä käsillänsä, jotka hän koettaa tehdä niin taipuisiksi kuin mahdollista.
»No, onko sinun nyt hyvä olla? Nojaa itsesi tähän, odotahan, kun minä panen tyynyn allesi.»
Näin puhuu hän äänekkäästi ja mitään välittämättä ympäristöstänsä, jota hän häiritsee etsiessänsä meluavasti pojalle tuolia ja jalkajakkaraa. Kärsimysten ujostamana ja hienostamana lapsi taas istuu äänetönnä kumarruksissa pitäen kainalosauvansa polviensa välissä. Vihdoinkin ovat he sijautuneet, jonka jälkeen talonpoika nauraa väkinäisesti, vaikka kyyneleet välkkyvät hänen silmissänsä.
»Kas niin», sanoo hän, »nyt me olemme täällä!… Tämä tohtori on oikein taiturimiehiä, saat uskoa, ja hän sinut kyllä parantaa, ole varma siitä.»
Ja sitten kääntyy hän ystävällisesti naureskellen vartovaan seuraan päin, mutta tyrmistyy kaikkien kylmästä ja tylystä katsannosta. Ainoastaan tuo mustiin puettu nainen, jolla myöskin on poika mukanansa, katselee häntä ystävällisin silmin. Ja niin ylhäiseltä ja kopealta kuin hän muuten näyttääkin, antautuu hän puheisiin talonpojan kanssa, joka nyt kertoo hänelle kokonaisen tarinan.