Mikä mainio keksintö muistuttaa kuningasta tuosta vedonlyönnistä juuri tuolla hetkellä! Sillä jutulla piti Señora häntä kauvan aikaa nolattuna. Sillä selitti hän tuonoisen kylmyytensä ja epäystävällisyytensä ja sitä käytti hän myöhemmin erinomaisella menestyksellä, kun hän kekseliäästi alkoi kaupustella suosionosoituksiansa. Mies, joka oli sillä tavoin häväissyt nuorta naista, oli kai valmis kärsimään häneltä mitä tahansa? Tottelevaisesti suistuikin Kristian kaikkiin hänen oikkuihinsa ja koko maailman edessä täytyi hänen nyt esiytyä Señoran julkisena rakastajana ja orjana. Hänen kauneutensa lohdutti Kristiania tietysti tässä orjuudessa ja riitti ehkä selitykseksi muulle maailmalle, mutta hänen miehensä tungettelevaa ja ikävää tuttavallisuutta ei sekään voinut tehdä siedettäväksi. Tom käytti hänestä aina nimitystä »ystäväni Kristian II» ja voittehan kuvitella mielessänne, kuinka mies silloin oikoi pientä vartaloansa! Kerran pälkähti Tomin päähän kutsua kuningas vieraaksi maatilallensa, tämä hänen huudahduksensa voi hänet saattaa, jonka teko, josta naapuri, tuo kuuluisa naisräätäli Spricht ärtyi niin mustasukkaiseksi, että pian sen jälkeen kuoli. Kuninkaan täytyi silloin kuljeskella ympäri kaikkialla, katsella rakennuksia ja puistoa, tulla mukaan retkeilylle huvipurrella ja mukautua siihenkin, että hänet valokuvattiin päärakennuksen portailla, Señora toisella, Tom toisella puolen; nämä halusivat näet tällä tavoin ikuistaa tämän heille niin merkillisen kunniapäivän muistoa. Myöhemmin illalla poltettiin ilotulitus, joka komeasti heijastui Seinejoen pintaan; tämän aikana kuljeskeli Señora kuninkaan käsikynkässä pitkin käytäviä, joiden istutuskaiteet loistivat punertavina räiskyvien rakettien valossa.
»Oi, kuinka minä teitä rakastaisin, ell'ette te olisi kuningas!» huudahti Señora hellän ihastuksen vallassa… Tosin oli tämä rakkauden tunnustus, mutta sellaisena kovin kekseliäs. Kristianin kaikkia muita rakastajattaria oli huumannut juuri kuninkaallisen arvon loisto ja hänen korkea sukuperänsä. Mutta Señora rakasti siis häntä itseänsä: »… ellette te olisi kuningas», oli hän sanonut. Ett'ei hänessä paljo kuninkaallista ollut, sen Kristian hyvin tiesi; kuinka mielellänsä uhraisikaan hän lemmittynsä vuoksi sen vähäisen kaistaleen kuninkaallista purppuramanttelia, mikä mahdollisesti vielä häilyi hänen olkapäillänsä!
Erään toisen kerran oli Señora vieläkin suorapuheisempi. Juuri oli hän ilmaissut huolensa ja levottomuutensa siitä, että Señora näytti niin kalpealta ja itkeneeltä.
»Pelkään, ett'emme pian saa enää nähdä toisiamme!» nyyhkytti tämä. Hän — Tom — sanoo näet asiainsa menestyvän huonosti täällä Ranskassa, jonka vuoksi hän aikoo lopettaa liikkeensä, jättää maan ja siirtyä ulkomaille.»
»Ja teidänkö on häntä seuraaminen?»
»Ah, minä olen esteenä hänen suunnitelmillensa. 'Voit tulla mukaan, jos tahdot', sanoi hän. Ja täytyyhän minun seurata häntä, sillä mitenkäpä minä täällä tulisin toimeen vallan yksin, ilman apua ja tukea?»
»Olettepas te ilkeä, kun unohdatte, että minä olen luonanne.»
Señora katsoi häntä suoraan silmiin, sanoessansa:
»Aivan oikein, olettehan te luonani. Te rakastatte minua, te… Teille voin minä kuulua tarvitsematta hävetä itseäni… Mutta ei … sehän on mahdotonta.»
»Mahdotonta?» kysyi hän autuaiden tunteiden tukahduttamalla äänellä.