»Teidän korkeutenne on liian ylhäinen herra Señora Leemans'ille!…»
Tähän vastasi kuningas hieman itsetyytyväisenä, jossa ilmeni jonkunlaista lapsen miellyttäväisyyttä:
»Mutta minäpä voin kohottaa teidät tasalleni, minä… Minä voin tehdä teidät kreivittäreksikin… Se valta minulla on jäljellä. Ja sitten teetän minä teille täällä Parisissa pienen pesän, jonka sisustan täydellisesti uuden arvonne mukaan ja jossa me sitten voimme elää kahden … onnellisina, vallan kahden!…
»Oi, kuinka ihana unelma!» huokasi Señora katsahtaen häneen nuoren tyttösen viattomilla, kyyneleisillä silmillä. Sitten lisäsi hän vilkkaasti:
»Ei, ei … te olette kuitenkin kuningas … ja kun onnetar kerran taas hymyilee teille, jätätte te minut ja…»
»En koskaan!»
»Mutta jos saatte kutsun palata takaisin»…
»Illyriaan?… Ei, se juttu lienee ainaiseksi lopussa… Viime vuonna olisi siihen ollut tilaisuus, mutta sen minä laiminlöin. Toista kertaa sitä ei tarjoudu.»
»Todellako?» huudahti Señora teeskentelemättömällä ilolla. »Jospa minä vain olisin varma siitä, että…»
Nyt pyöri kuninkaan huulilla pari vakuuttavaa sanaa, joita hän tosin ei lausunut, mutta jotka Señora varsin hyvin arvasi.