Kun puolisot Lewis myöhemmin olivat kahden kesken ja Señora tapansa mukaan teki miehellensä selkoa keskusteluistansa kuninkaan kanssa, selitti Tom juhlallisesti:
»Meidän on puhuteltava ukkoa, se on selvä!»
Ukolla tarkoitti hän vanhaa Leemansia, jonka Tom jo monta kertaa ennen oli kaunopuheliaisuudellansa taivuttanut ottamaan osaa useihin vävypojan kekseliäissä aivoissa syntyneihin keinotteluihin. Alussa oli hän näissä voittanut, sitten menettänyt, kuten pelissäkin usein tapahtuu, ja pari kolme kertaa tappiota saatuansa oli ukko päättänyt vast'edes pysyä Tomin keinotteluista erillänsä. Mitään erityistä äreyttä hän tosin ei kieltäytyessänsä osoittanut eikä myöskään raivostunut; hän oli näet liian vanha ja tottunut liikemies jaarittelemaan asioista, jotka eivät ketään hyödyttäneet. Mutta kun vävypoika tavallisella kaunopuheliaisuudellansa esitti ehdotuksiansa ja koetti saada häntä osalliseksi ilmalinnoja rakentamaan, vastasi vanha kaupustelija näihin hymyilyllä, joka merkitsi samaa kuin epäys, taikka loi hän luomensa maahan merkiksi siitä, että hän piti Tomia haaveksijana, jonka olisi parasta »ottaa lusikka oikeaan käteensä» ja tyytyä todellisuudessa mahdollisiin yrityksiin.
Tom puolestansa tunsi appi-ukkonsa nykyisen haluttomuuden ryhtyä asioihin hänen kanssansa ja senpä vuoksi jättikin hän nyt Señoran tehtäväksi neuvotella hänen kanssansa. Ukko oli näet vanhoilla päivillänsä alkanut osoittaa jonkunlaista hellämielisyyttä ainoaa lastansa kohtaan, jossa hän muka oli uudistuvinansa.
Vaimonsa kuoltua oli Leemans lopettanut suuren antikviteettikauppansa la Paix-kadulla ja supistanut liikkeensä entiseen, vanhaan myymäläänsä siinä, missä hän yhäti asuikin. Sinne suuntasi siis Señora eräänä varhaisena aamuna kulkunsa tavataksensa sitä varmemmin ukon kotona, mikä muuten ei ollut niinkään helppo tehtävä. Sillä vaikka ukko oli upporikas ja monen mielestä »liikkeensä lopettanut rahamies», jatkoi hän yhä kävelyjänsä Parisin ympäristössä, nuuskien milloin vanhoja myymällä, milloin huutokauppoja ja vainuten aina tarkasti sen, mikä voi tuottaa hänelle voittoa; sitä paitse otti hän tarkan vaarin lukuisten pikku kauppiaiden vanhoista kauppatavaroista, tauluista, koruesineistä ja muista omituisuuksista; nämä liikkuivatkin usein ukon rahoilla, tehden sen sentään hiljaisuudessa, sillä ukko ei tahtonut saattaa rikkauttansa maailman tietoon.
Haluten jälleen tutustua lapsuutensa oloihin, päätti Señora mennä jalkaisin Royale-kadulta aina Eginhardin kadulle saakka ja seurata samoja teitä, joita hän ennen oli kulkenut palatessansa antikviteetti-kaupasta kotiinsa. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan aamulla. Ilma oli pureva, ajopelejä liikkui vielä vähän kaduilla ja Bastillen torilla näki hän kauniin aamuruskon heijastuksen kimaltelevan korkean muistopatsaan huipussa seisovan enkelin siivillä. Näiltä seutuvilta ja läheisiltä sivukaduilta kiiruhti nuoria työläisnaisia työpaikkoihinsa. Jos Akselin prinssi olisi jaksanut saapua tänne näin aikaiseen aamulla, olisi hän varmaankin ollut tyytyväinen siihen, mitä hän nyt sai nähdä täällä. Kaksittain ja kolmekin parvessansa kiiruhtivat tytöt pirteinä jutellen nopein askelin niitä tehtaita ja työpaikkoja kohti, joita niin runsaasti tapaamme S:t Martinin, S:t Denisin ja Vieille du Templen katujen varsilla; muutamat hienommin puetut neitoset taas poikkesivat keskuskaupungin puistokaduille, missä myymälät aina avataan myöhemmin kuin muualla. Nämä tytöt eivät tosin nyt olleet niin iloisia kuin illalla liikkeistä palatessansa, jolloin he nauraen ja jutellen ja päivän tapahtumat mielessänsä palaavat noihin ahtaihin vinnikamareihinsa, jotka loistavilta puistokaduilta tulevista ehkä tuntuvat sitä ahtaammilta ja kolkommilta. Nyt sitä vastoin loisti noilla nuorekkailla kasvoilla, joilta uni oli tyyten häipynyt, yölevon tuottama terveys; sileiksi su'ituille suortuville sidotun nauharusetin ja hyvin harjatun, mustan hameen kanssa antoi se tyttösille miellyttävän sirouden ja järjestyksen leiman, joka heiltä työstänsä palatessa puuttui. Ollen muuten samalla tavoin puettuja erosivat heidän ulkoasunsa toisistansa vain siinä, että jollakulla oli valhetimanteilla koristellut korvarenkaat, toisella korea kampa, kolmannella loistava vyö vyötäisten ympäri ja näkyipä muutamain sadetakkien taskuista joku helppohintainen päivän sanomalehtikin pilkistävän. Kaikilla näytti olevan kiire, kaikki riensivät he reippain askelin; vaikka käynti noilla hieman linttaan kuluneilla, korkeakorkoisilla kengillä toisinaan oli vähän epävarmaa, astuivat he kaikki pystyssäpäin ja avoimesti eteensä katsellen. Kaikkien ryhdissä voi huomata saman veikeilyhalun, saman seikkailunkaipauksen ja uteliaisuuden siitä, mitä merkillistä alkanut päivä mahdollisesti voi tullessansa tuoda; sanalla sanoen kaikessa näkyivät nuoren parisilaisen työläisnaisen luonteenomaiset tunnusmerkit, sillä tämä odottaa aina jotakin edullista muutosta kohtalossansa.
Señora ei ollut mikään hentomielinen nainen ja tavallisesti ajatteli hän aina vain omia asioitansa; mutta sittenkin huvitti häntä nyt vaeltaessansa katsella tätä elämää ympärillänsä. Nähdessänsä noiden näppärien tyttösten astelevan ohitsensa muisti hän taas varhaisemman nuoruutensa ja tunsi noissa neitosissa oman itsensä sellaisena kuin hän oli viisitoista vuotta sitten liikkunut tässä ympäristössä: sama vanha kaupunginosa, missä katukulmien kyltit vielä ilmoittivat silloisista ajoista tuttuja nimiä j.n.e. Tultuansa P. Paavalin kadulle, missä Eginhardin katu kaartuu sivulle kuin holvisola, kohtasi hän juutalaisen rabbin pitkässä kauhtanassansa tallustelevan läheiseen synagogaan; kuljettuansa muutamia askelia eteenpäin näki hän korttelin »rottavoudin» sauvoinensa ja lautapalasinensa, jossa ohutkarvaiset otukset riippuivat rivissä; tämä rottain teurastaja oli vielä vanhan katoavan Parisin tyyppejä, joita nyttemmin tavataan ainoastaan siinä rappeutuvassa ja vanhentuneessa rakennusryhmässä, missä pääkaupungin rottain pääpesä yhäti on. Sen jälkeen kohtasi hän saman ajurin, joka ennenkin — hänen lähtiessänsä myymälään — oli raskaissa saappaissansa kiivennyt istuimellensa, kädessä ammattiin kuuluva ruoska, jota hän piti pystysuorassa asennossa niin juhlallisena kuin olisi se ollut kirkon kynttilä. Parin kolmen myymälän ikkunoissa, joita juuri avattiin, näki hän riippuvan vallan samanlaisia ryysyjä ja kuuli puhuttavan aivan samaa juutalaista mongerrusta kuin silloinkin; ja kun hän isänsä talon porttikäytävän kautta tuttuun eteiseen tultuansa kiipesi ne neljä porrasta, jotka veivät myymälään, ja nyt tarttui vanhan, haljenneen soittokellon hihnaan, tunsi hän itsensä viisitoista vuotta nuoremmaksi; nuo viisitoista vuotta olivat siis kuluneet jättämättä häneen mitään huomattavia jälkiä.
Nyt niinkuin ennenkin tuli vanha palvelijatar Darnet, kotoisin miilunpolttajain ja nuohoojain kotimaasta Auvergnesta, avaamaan hänelle ovea, josta näkyi hänen kookas, paksu vartalonsa, punaiset poskensa, noettunut leukansa, vyötäisille vyötetty villasaalinsa ja valkearaiteinen päähineensä ikäänkuin olisi viime mainittu kielinyt omistajan surevan jotakin manalle mennyttä miilunpolttajaa. Hänen asemansa talossa huomasi jo siitä tavasta, millä hän lykkäsi oven auki, ja siitä imelästä hymyilystä, millä hän tulijaa tervehti.
»Onko isä kotona?» kysyi Señora.
»On, rouva, verstaassa hän on… Minä kutsun hänet.»