Sitten taas, e'espäin!… Ja tuokion viivyttyään vyöryy tuo synkkä ihmisaalto taas uudestaan aina yhtä hitaasti ja yhtä äänettömänä.
Kirkasta, aamukoin kajastamaa taivaanrantaa vasten kuvastuu Aubervilliers'in varustuksen etulaipiolla vähäinen parvi selvänä ja säännöllisenä kuin simpukkahopeaan uurrettu kuva; se on ylipäällikkö ja hänen esikuntansa. Likempänä taas näkyy joukko mustia haamuja pitkin tien vierustaa: ja ne ovat rakkaan sairaanhoitoveljystömme jäseniä; jotka seisoen kädet ristissä levättinsä alla tarkastelevat säälillä ja surulla kaikkea tuota ohitse matkaavaa kanuunanruokaa.
Sama päivä.
Autioita jätettyjä kylijä, avonaisia huoneita, lyhähtäviä kattoja, lasittomia akkunoita, jotka tuijottelevat kuin tyhjät silmäkuopat ruumiin pääkallossa. Silloin tällöin kuuluu kuitenkin noista kumisevista jäännöksistä askelten kolinaa ja ovien ratinaa; ja ohitse käytäissä näyttäytyy niistä siellä täällä joku rivisotilas aroin katsein; se on joku sotarosvo, joka vaanii saalista, tai karkulainen, joka etsii varmaa piilopaikkaa.
Noin puolipäivissä astuin minä erääsen tällaiseen maalaisasuntoon. Se oli tyhjä ja paljas, kuin kynsin kaapittu. Iso ovettomaksi ja ikkunattomaksi raastettu keittola rakennuksen alakerrassa takapihan puolella. Pihan perällä matala häkkiaita ja siitä aikain avonainen ala niin loitolle, kun silmä kannatti. Huoneen kulmassa vähäiset kierotikat kivestä. Istahdin eräälle tikan astimelle ja jäin siihen pitkäksi ajaksi; sillä oli niin mukava levähtää päiväpaisteessa ja hiljaisuudessa. Pari kolme suurta kesäkärpästä oli aurinkopaiste herättänyt henkiin ja ne pökkivät nyt. suristen katonniskoja vasten. Takan edessä, missä vielä näkyi tulen jälkiä, olivat kivet hyytyneessä veressä. — Tuo verilätäkkö liedellä, missä tuhka oli vielä lämmintä — mitä surullista tapausta kertoikaan se!
Pitkin Marnea.
Rynnäkkö Montreuil-portista joulukuun 3 p:nä. Raskas sää, kylmä pohjatuuli, sumua.
Montreuil autiona. Ovet ja ikkunat sulettuina. Erään kartanoaidan takaa kuuluu hanhien kaakotus. Täällä on siis haltia vielä kotona, piilossa. Vähän matkan päässä siitä avonainen kapakka. Siellä on lämmin, tuli räiskää rautauunissa. Kolme nostoväkisotilasta maaseuduilta istuu einehtimässä. Ääneti, turvonnein silmin, kuumeenhehkuvin kasvoin ja kyynnärpäät pöydällä näyttävät poika-raukat nukkuvan ja syövän yht'aikaa…
Jättäen Montreuil'in, kävimme me edelleen läpi Wincennesmetsän, jota leiritulien siniset savut verhoilivat. Täällä makaa Ducrots'in armeija. Sotilaat kaatavat puita tehdäkseen tulen lämmitelläksensä. Tekee oikein pahaa nähdä haapoja, koivuja ja nuoria saarnia kannettavan pois juuret ilmassa ja hieno, kullainen lehtiverho laahaten perässä pitkin tietä.
Nogentissa taas sotilaita, tykkiväkeä avaroissa levätissään, nostoväkeä Normandiasta, täyteläitä ja pyöreitä kuin omenat, reippaita zuaveja huupat päissä, rivisotilaita ryhäniskaisia, vyötäröltä hoikkia kuin ampiaiset sekä siniset nenäliinat korville sidottuna — kaikkia näitä vilisee kaduilla ja tungehtii kahden vielä auki olevan ravintolan ovilla. Tuo muistuttaa pienestä Algerialaisesta kaupungista.